Siirry pääsisältöön

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu


Gummerus 2013
281 sivua

Oululaisen Pauliina Rauhalan (s. 1977) esikoisromaani Taivaslaulu on tämän kirjasyksyn tapaus ja jo monissa kirjablogeissa esitelty. Se kertoo vanhoillislestadiolaisen Viljan ajatuksista ja elämästä alati kasvavan lapsikatraan emona. Se kertoo myös Viljan ja Aleksin rakkaudesta, suhteesta uskoon ja sen yhteisön normeihin. Aiheellaan Taivaslaulu jatkaa Anna-Maija Ylimaulan Papintytön (1976) avaamaa traditiota.


29-vuotiaalla Viljalla on neljä pientä lasta. Hän huomaa olevansa jälleen raskaana, mikä tuntuu uuvuttavalta. Miten oma keho ja mieli jaksaa jatkuvia raskauksia ja synnytyksiä, vauvanhoitoa ja yöheräämisiä? Saarnojen äitiyttä ylistävät kielikuvat ja todellinen arki ovat ajoittain mittaamattoman kaukana toisistaan, minkä Taivaslaulu havainnollistaa kaunokirjallisin keinoin: ”Yksi viiva ja vapaus. Ainakin kuukauden mittainen. Kaksi viivaa ja vankeus. Hyvä Jumala, anna sen olla yksi viiva.”


Arjen askareiden keskelle mahtuu myös seesteisiä ja voimaannuttavia hetkiä. Lestadiolaisuus näyttäytyy niissä kohtuuden äänenä, vastavoimana loputtomalle itsekkyyden, nautintojen ja ulkokultaisuuden palvonnalle, jonka edessä nykyihminen on jokseenkin voimaton. Rakkaus ja uskollisuus kantavat Viljaa silloinkin, kun hän ei jaksa enää muutoin.


Aleksin ajatuksissa painivat uskonyhteisön staattinen maailmankuva ja hänen henkilökohtaiset näkemyksensä. Kritiikki lestadiolaisuuden normeja ja käytäntöjä kohtaan nousee selkeimmin esille Aleksin pitämässä blogissa, jossa pohdiskellaan mm. kahtiajakoa uskovaisiin ja vääräuskoisiin, 1970-luvun hoitokokouksia ja vanhoillislestadiolaisiin liitettyä pedofiliakohua. 


Kaikki Aleksin esille nostamat asiat ovat tuttuja ainakin pohjoissuomalaisille. Tavallaan lestadiolaisuus on täällä pohjoisessa osa kulttuuriperintöä tai elämäntapaa, kuuluipa itse liikkeeseen tai ei. Televisio on edelleen osalle ihmisistä kielletty, samoin syntyvyyden säännöstely. Viimeksi mainittu seikka vaikuttaa erityisesti liikkeeseen kuuluvien naisten elämään. 


Vahvimmaksi vapauden ja itse valitun elämänpolun vertauskuvaksi Taivaslaulussa hahmottuu lintu. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Viljan mielikuvissa hänelle kasvaa vahvat kotkansiivet, joilla hän lentää vapauteen. Vertauskuvallisuus heijastuu vahvasti myös romaanin tunnelmaan, joka on koskettavuudessaan elävä.

Kaikkein vapain on nainen, joka juoksee. Tietää itse matkansa, antaa tuulen tulla ja lumen sulaa kasvoilleen. Minä juoksen, vaikka ilta on musta. Minä juoksen, vaikka talvi on haudannut kaiken alleen. Alamäki on kiitorata, ylämäki lentolähtörata ja mäen päältä pohkeeni ponnistavat pilviin. Sydämen syke on kaksitahtimoottori ja viuhuvat kädet nuolikulmasiivet. Olen satamassa kaarteleva harmaalokki. Olen taivaalla riikkuva naurulokki. Räpytän siipiä, levitän siivet, ilmavirta asettuu patjaksi siipien alle. Liitäessä näkee kaiken. Näen piipunhatut ja tuulenpesät. Näen räystäskourut ja menneet kesät. Ojennan siivet, venytän siivet, eikä enempää ole kuin tuntea tuulensyli linnunkainaloihin asti.

Toisaalla:
Omat polut – etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia
Kirsin kirjanurkka
Lumiomena


Kommentit

  1. Olipa mukava lukea esittelysi Rauhalan kirjasta. Tuo "Papintyttö" oli itselle uusi tieto että samasta aiheesta on olemassa toinenkin kirja, kokonaisen sukupolven takaa! Onko muuten siitä tietoa onko Pauliina Rauhala sukua tunnetulle ja palkitulle runoilijalle Niilo Rauhalalle?

    t. Teresa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rauhalan kirja on vaikeasta aiheestaan huolimatta lohdullinen ja voimaannuttava. Suosittelen myös Papintyttöä, joka onsekin omalla tavallaan selviytymistarina.

      Poista
  2. Kirjoitit Taivaslaulusta hyvin ja napakasti :) Tämä oli minulle niitä kirjoja, joista on hankala saada sanojaan jäsenneltyä ja joista meinaa juttu lähteä rönsyilemään. Vaikuttava ja kaikesta rankkuudesta huolimatta lämpimän olon jättävä kirja!

    VastaaPoista
  3. Toivon, että blogini kommenteissa keskityttäisiin kirjallisuuteen, ei kirjailijoiden yksityiselämän ruodintaan. Poistan asiattomiksi katsomani kommentit.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama