Siirry pääsisältöön

Marko Leino: Saasta


Teos 2013
513 sivua

Vastenmielistä, kuvottavaa, sairasta. Mistään tällaisesta en halua tietää mitään. Silti luen, ensin sata sivua, sitten kaksisataa ja lopulta kaikki 513 sivua. Saasta on todellakin nimensä veroinen.


Anžalika oli ymmärtänyt, että pelolla oli monta tasoa. Se oli oikeasti kuin pimeä porrashuone, josta joku oli varastanut kaikki lamput. Ja jos sormet osuivat seinään tai kaiteeseen, niihin tarttui mätänevää, matoja kuhisevaa lihaa ja kenkien alla kolisivat verestä liukkaat, ihmisluiset astimet.

Saastassa on monta kerrontalinjaa. On aviopari Mikko ja Tiina, joiden teini-ikäinen tytär on löydetty surmattuna. On Kuningas, joka hekumoi pedofiilisilla mieliteoillaan. On 14-vuotias Anžalika, joka joutuu säälimättömän ihmiskaupan uhriksi. Ja on Kristian, jonka hyveellisen ulkokuoren alla piilee sadistinen lapsiinsekaantuja. Nämä linjat punoutuvat yhteen, mutta miten, sitä en halua tässä paljastaa.


Lienee aiheellista kysyä, kuten Matti Mäkelä Hesarin kritiikissään tekee: miksi näin brutaaleista asioista pitää kirjoittaa? Miksi pitää mennä yksityiskohtiin? Ja yhtä hyvin voidaan vastata: miksi ei? Mitkä ovat ne aiheet, joita kaunokirjallisuuden ei tulisi käsitellä? Eihän sellaista listaa voida tehdä. Kirjallisuudelle kaikki on avointa. 

Vaikka Saasta on hyvin raaka ja väkivaltainen, ei se mässäile kuvaamillaan asioilla itsetarkoituksellisesti. Se kuvaa äärimmäisyyksiin meneviä syöksykierteitä, pahuuden kasvoja sellaisenaan, peittelemättä. Lukijan oloa ei tietenkään helpota kirjailijan saatesanat: "tarinasta mahdollisesti kumpuavat mielleyhtymät todellisiin tapahtumiin eivät välttämättä ole pelkkää mielikuvitusta".  

Saasta sekoittaa myös henkilöhahmoissaan sisäisen ja ulkoisen todellisuuden, eikä lopulta ole edes väliä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Ehkä lukijalle annetaan näin mahdollisuus hentoon toiveeseen, jossa painajaismaisimmat kohdat eivät olisikaan ”totta”, vaan psykopaatin sairaan mielen tuotosta.

Saastan synkän ja visuaalisesti vahvan maailman virittää teräväksi sen kaunokirjalliset ansiot: sujuva kerronta, taitavat näkökulmanvaihdokset, moniulotteiset henkilöhahmot ja hienosyisesti viritetty juoni. Minulle lukukokemuksesta tuli jokseenkin jakomielinen olo, sillä vaikka Saastan kuvaamat tapahtumat ahdistavat, on Leinon pettämätöntä otetta pakko ihailla.



Toisaalla:
Hesari
Kirjavalas
Deadline Torstaina

Kommentit

  1. Kuulostaa todella hurjalta kirjalta. En tiedä olisikohan minusta lukemaan tätä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kyllä ehdottomasti rankin kirja, jonka olen lukenut. Saasta on trilogian päätösosa. Ajattelin tutustua myös kahteen ensimmäiseen kirjaan: Epäilykseen (2004) ja Ansaan (2009).

      Poista
  2. Hieno arvio tästä kirjasta, joka tosiaan ravisuttelee lukijaa. Minulla tämä kirja pyörii vieläkin mielessä aina välillä.

    VastaaPoista
  3. Ihan kauhea kirja, mutta vetävä ja hyvin kirjoitettu. Harva kirjailija kirjoittaa näin koukuttavasti; ei tätä malttaisi jättää käsistään. Toivottavasti seuraava olis jotain vähän kevyempää. (Älkää vaan lukeko Maria Peuran On rakkautes ääretön, se vasta jääkin mieleen pyörimään.)
    Pakkasella voi hyvällä omatunnolla jäädä sisälle lukemaan, hyviä lukuhetkiä kaikille!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama