sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Marko Leino: Saasta


Teos 2013
513 sivua

Vastenmielistä, kuvottavaa, sairasta. Mistään tällaisesta en halua tietää mitään. Silti luen, ensin sata sivua, sitten kaksisataa ja lopulta kaikki 513 sivua. Saasta on todellakin nimensä veroinen.


Anžalika oli ymmärtänyt, että pelolla oli monta tasoa. Se oli oikeasti kuin pimeä porrashuone, josta joku oli varastanut kaikki lamput. Ja jos sormet osuivat seinään tai kaiteeseen, niihin tarttui mätänevää, matoja kuhisevaa lihaa ja kenkien alla kolisivat verestä liukkaat, ihmisluiset astimet.

Saastassa on monta kerrontalinjaa. On aviopari Mikko ja Tiina, joiden teini-ikäinen tytär on löydetty surmattuna. On Kuningas, joka hekumoi pedofiilisilla mieliteoillaan. On 14-vuotias Anžalika, joka joutuu säälimättömän ihmiskaupan uhriksi. Ja on Kristian, jonka hyveellisen ulkokuoren alla piilee sadistinen lapsiinsekaantuja. Nämä linjat punoutuvat yhteen, mutta miten, sitä en halua tässä paljastaa.


Lienee aiheellista kysyä, kuten Matti Mäkelä Hesarin kritiikissään tekee: miksi näin brutaaleista asioista pitää kirjoittaa? Miksi pitää mennä yksityiskohtiin? Ja yhtä hyvin voidaan vastata: miksi ei? Mitkä ovat ne aiheet, joita kaunokirjallisuuden ei tulisi käsitellä? Eihän sellaista listaa voida tehdä. Kirjallisuudelle kaikki on avointa. 

Vaikka Saasta on hyvin raaka ja väkivaltainen, ei se mässäile kuvaamillaan asioilla itsetarkoituksellisesti. Se kuvaa äärimmäisyyksiin meneviä syöksykierteitä, pahuuden kasvoja sellaisenaan, peittelemättä. Lukijan oloa ei tietenkään helpota kirjailijan saatesanat: "tarinasta mahdollisesti kumpuavat mielleyhtymät todellisiin tapahtumiin eivät välttämättä ole pelkkää mielikuvitusta".  

Saasta sekoittaa myös henkilöhahmoissaan sisäisen ja ulkoisen todellisuuden, eikä lopulta ole edes väliä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Ehkä lukijalle annetaan näin mahdollisuus hentoon toiveeseen, jossa painajaismaisimmat kohdat eivät olisikaan ”totta”, vaan psykopaatin sairaan mielen tuotosta.

Saastan synkän ja visuaalisesti vahvan maailman virittää teräväksi sen kaunokirjalliset ansiot: sujuva kerronta, taitavat näkökulmanvaihdokset, moniulotteiset henkilöhahmot ja hienosyisesti viritetty juoni. Minulle lukukokemuksesta tuli jokseenkin jakomielinen olo, sillä vaikka Saastan kuvaamat tapahtumat ahdistavat, on Leinon pettämätöntä otetta pakko ihailla.



Toisaalla:
Hesari
Kirjavalas
Deadline Torstaina

4 kommenttia:

  1. Kuulostaa todella hurjalta kirjalta. En tiedä olisikohan minusta lukemaan tätä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kyllä ehdottomasti rankin kirja, jonka olen lukenut. Saasta on trilogian päätösosa. Ajattelin tutustua myös kahteen ensimmäiseen kirjaan: Epäilykseen (2004) ja Ansaan (2009).

      Poista
  2. Hieno arvio tästä kirjasta, joka tosiaan ravisuttelee lukijaa. Minulla tämä kirja pyörii vieläkin mielessä aina välillä.

    VastaaPoista
  3. Ihan kauhea kirja, mutta vetävä ja hyvin kirjoitettu. Harva kirjailija kirjoittaa näin koukuttavasti; ei tätä malttaisi jättää käsistään. Toivottavasti seuraava olis jotain vähän kevyempää. (Älkää vaan lukeko Maria Peuran On rakkautes ääretön, se vasta jääkin mieleen pyörimään.)
    Pakkasella voi hyvällä omatunnolla jäädä sisälle lukemaan, hyviä lukuhetkiä kaikille!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...