Siirry pääsisältöön

Marko Leino: Saasta


Teos 2013
513 sivua

Vastenmielistä, kuvottavaa, sairasta. Mistään tällaisesta en halua tietää mitään. Silti luen, ensin sata sivua, sitten kaksisataa ja lopulta kaikki 513 sivua. Saasta on todellakin nimensä veroinen.


Anžalika oli ymmärtänyt, että pelolla oli monta tasoa. Se oli oikeasti kuin pimeä porrashuone, josta joku oli varastanut kaikki lamput. Ja jos sormet osuivat seinään tai kaiteeseen, niihin tarttui mätänevää, matoja kuhisevaa lihaa ja kenkien alla kolisivat verestä liukkaat, ihmisluiset astimet.

Saastassa on monta kerrontalinjaa. On aviopari Mikko ja Tiina, joiden teini-ikäinen tytär on löydetty surmattuna. On Kuningas, joka hekumoi pedofiilisilla mieliteoillaan. On 14-vuotias Anžalika, joka joutuu säälimättömän ihmiskaupan uhriksi. Ja on Kristian, jonka hyveellisen ulkokuoren alla piilee sadistinen lapsiinsekaantuja. Nämä linjat punoutuvat yhteen, mutta miten, sitä en halua tässä paljastaa.


Lienee aiheellista kysyä, kuten Matti Mäkelä Hesarin kritiikissään tekee: miksi näin brutaaleista asioista pitää kirjoittaa? Miksi pitää mennä yksityiskohtiin? Ja yhtä hyvin voidaan vastata: miksi ei? Mitkä ovat ne aiheet, joita kaunokirjallisuuden ei tulisi käsitellä? Eihän sellaista listaa voida tehdä. Kirjallisuudelle kaikki on avointa. 

Vaikka Saasta on hyvin raaka ja väkivaltainen, ei se mässäile kuvaamillaan asioilla itsetarkoituksellisesti. Se kuvaa äärimmäisyyksiin meneviä syöksykierteitä, pahuuden kasvoja sellaisenaan, peittelemättä. Lukijan oloa ei tietenkään helpota kirjailijan saatesanat: "tarinasta mahdollisesti kumpuavat mielleyhtymät todellisiin tapahtumiin eivät välttämättä ole pelkkää mielikuvitusta".  

Saasta sekoittaa myös henkilöhahmoissaan sisäisen ja ulkoisen todellisuuden, eikä lopulta ole edes väliä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Ehkä lukijalle annetaan näin mahdollisuus hentoon toiveeseen, jossa painajaismaisimmat kohdat eivät olisikaan ”totta”, vaan psykopaatin sairaan mielen tuotosta.

Saastan synkän ja visuaalisesti vahvan maailman virittää teräväksi sen kaunokirjalliset ansiot: sujuva kerronta, taitavat näkökulmanvaihdokset, moniulotteiset henkilöhahmot ja hienosyisesti viritetty juoni. Minulle lukukokemuksesta tuli jokseenkin jakomielinen olo, sillä vaikka Saastan kuvaamat tapahtumat ahdistavat, on Leinon pettämätöntä otetta pakko ihailla.



Toisaalla:
Hesari
Kirjavalas
Deadline Torstaina

Kommentit

  1. Kuulostaa todella hurjalta kirjalta. En tiedä olisikohan minusta lukemaan tätä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kyllä ehdottomasti rankin kirja, jonka olen lukenut. Saasta on trilogian päätösosa. Ajattelin tutustua myös kahteen ensimmäiseen kirjaan: Epäilykseen (2004) ja Ansaan (2009).

      Poista
  2. Hieno arvio tästä kirjasta, joka tosiaan ravisuttelee lukijaa. Minulla tämä kirja pyörii vieläkin mielessä aina välillä.

    VastaaPoista
  3. Ihan kauhea kirja, mutta vetävä ja hyvin kirjoitettu. Harva kirjailija kirjoittaa näin koukuttavasti; ei tätä malttaisi jättää käsistään. Toivottavasti seuraava olis jotain vähän kevyempää. (Älkää vaan lukeko Maria Peuran On rakkautes ääretön, se vasta jääkin mieleen pyörimään.)
    Pakkasella voi hyvällä omatunnolla jäädä sisälle lukemaan, hyviä lukuhetkiä kaikille!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaari Utrio: Vaskilintu

Kaari Utrio (s. 1942) on tehnyt merkittävän uran sekä kauno- että tietokirjailijana, ja vastikään ilmoittanut lopettavansa kirjojen kirjoittamisen. Arvostan häntä erityisesti naisen, lapsen ja perheen historian popularisoijana (esim. Eevan tyttäret , Kalevan tyttäret ja kuusiosainen Familia -sarjan, joka kertoo perheen historiasta Euroopassa). Eila Pennasen Pyhä Bir gitta (1954) on inspiroinut Utriota ryhtymään kirjailijaksi ja nimenomaan historiallisia romaaneja kirjoittavaksi kirjailijaksi. Ollessaan nuorena töissä kirjakaupassa, hän huomasi, että viihdyttävät ja jännittävät kirjat, joissa on päähenkilönä  sekä vankka historiallinen tausta, kiinnostavat lukijoita. Niitä kirjoja ostetaan.  Vaskilintu kuvaa viikinkiajan ja kristillisen ajan taitetta, 1000-luvun Eurooppaa. Päähenkilönä on suomalaisneito Terhen, joka on kaunis ja älykäs - tietenkin. Terhen syntyy hämäläiseen sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun. Hän pitää kaulassaan pientä lintukorua, jossa on taik

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin