Siirry pääsisältöön

Joël Egloff: Taju kankaalla


Basam Books 2013
133 sivua
Suom. Leena Rantanen

Kun tuulee lännestä, haisee suunnilleen mädälle kananmunalle. Kun taas tuulee idästä, ilmassa tuntuu ikään kuin rikinhajua, joka tarttuu kurkkuun. Kun tuulee pohjoisesta, mustat savut tulevat suoraan päälle. Ja kun tuuli nousee etelästä, mitä ei onneksi tapahdu usein, haisee aivan paskalta, ei sitä muuksi voi sanoa.

Kuvauksen perusteella voisi luulla, että kyseessä olisi rakas kotikaupunkini Oulu, mutta ei, ei ranskalainen Joël Egloff (s. 1970) ole sentään romaaniaan Suomeen sijoittanut. Eikä pohjoinen pikkukaupunki vedä nuhjuisuudessaan vertoja Egloffin miljöölle, jonka yllä leijuu sankka, eksyttävä saastesumu.


Pienoisromaanin nimetön päähenkilö asuu pahansisuisen isoäitinsä kanssa ydinvoimalan ja vedenpuhdistuslaitoksen kupeessa ja työskentelee teurastamossa. Arki on kurjaa ja yksitoikkoista raatamista kuin kiinalaisella siirtotyöläisellä, ja alati piinaava köyhyys lyö kättä toivottomuuden kanssa. Kumma kyllä, silti Taju kankaalla naurattaa aivan hervottomasti. Päähenkilö ajautuu kauhistuttavan tragikoomisiin tilanteisiin ja romaanin muutkin henkilöt ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan kiehtovia, jopa sympaattisia. Egloffin huumori on mustaa, mutta myös vapauttavaa.


Osin ollaan tukevasti irrallaan konkreettisesta todellisuudesta kuten romaanin nimikin vihjaa: mikä on totta, mikä houretta? Sattumat ja onnettomuudet nyrjäyttävät arjen vielä astetta absurdimmalle tasolle, jossa mikä tahansa hirveys tai ällöttävyys on mahdollista. Silti Tajun dystooppinen maailma vaikuttaa pelottavankin todelta. Näinkö mitättömiä ja lyhytkatseisia mekin olemme pyrkimyksinemme ja haaveinemme?


Suomentaja Leena Rantasen jälkisanat taustoittavat romaania kiinnostavasti. Harmi, ettei Egloffin muita kirjoja ole suomennettu.


Toisaalla:
Kustantajan esittely

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin...

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...