Siirry pääsisältöön

Marja Toivio: Lastani et tapaa


Arktinen Banaani 2013
352 sivua


Lähes puolet suomalaisista avioliitoista päättyy eroon, avoliitoista varmaan vielä suurempi osa. Pahimmissa tapauksissa päädytään käräjille riitelemään lasten huoltajuudesta. Useimmitenhan lapset jäävät edelleen äidille ja isä tapaa heitä keskimäärin joka toinen viikonloppu. Yhteiskunta siis määrittää edelleen äidin lasten ensisijaiseksi vanhemmaksi ja lähihuoltajaksi, vaikka isällä olisi yhtäläinen kyky ja oikeus huolehtia lapsistaan – ja lapsilla oikeus isäänsä.


Marja Toivio (s.1955) tarttuu tähän epäkohtaan toisessa romaanissaan Lastani et tapaa. Päähenkilönä on avioeroja ja huoltajuuskiistoja työkseen setvivä juristi Katariina Elosalo, joka saa asiakkaakseen miehensä pahoinpitelemäksi joutuneen Sinin. Sini hakee lastensa yksinhuoltajuutta ja hyvitystä kokemastaan vääryydestä, vaikka hän ei itsekään ole epävakautensa ja juomisongelmansa kanssa aivan pitävillä kantimilla. Sinin vanhin tytär Veera joutuu huolehtimaan äidistään ja nuoremmista sisaruksistaan.


Katariinan omassa elämässäkään ei ole kaikki kunnossa. Salarakas-kollega paljastuu itsekkääksi ja tunteettomaksi peluriksi ja kuolemaa tekevä äiti nostaa pintaan muistot vanhempien erosta ja isän menettämisestä. Lieneekö traumaattisessa isäsuhteessa syy Katariinan tapaan ajatella muista naisista jopa provosoivan negatiivisesti? Goottityttö Veeran ja Katariinan ystävystyminen on romaanin miltei ainoa toimiva ihmissuhde.


Marja Toivio on ammatiltaan juristi, ja Lastani et tapaa kuvaa oikeusprosessien eri vaiheita asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti. Oikeussalien draama, juristien keskinäiset valtasuhteet ja asianajajien töisevä arki muodostaa juonenkulun punaisen langan vahvemmin kuin varsinainen ykkösaihe, huoltajuuskiista ja isän oikeus vanhemmuuteen, vaikka hän olisikin syyllistynyt heikkona hetkenä lyömään vaimoaan. Toivion mukaan mies on siis kykenevä hyvään vanhemmuuteen, vaikka hän olisikin ollut joskus väkivaltainen (muita kuin lapsiaan kohtaan).


Lastani et tapaa kertoo rakkaudessa pettyneistä, loukatuista ja satutetuista ihmisistä, siitä millaista elämä on raadollisimmillaan: keinoja ei kaihdeta, vaan valehdellaan ja juonitellaan sumeilematta. Omatunto on vaiennettu ja valjastettu palvelemaan kostoa.


Toisaalla:
Amusa Kulttuuritori
HS: Huoltajuuskiistoissa käytetään likaisia keinoja

Kommentit

  1. Tästä aihepiiristä tuli tässä A2:eroillassa. Lasten kannalta nämä ovat aina ikäviä ja lapsi kärsii eniten.

    VastaaPoista
  2. Se on totta. Kun aikuiset ovat tunteidensa vietävinä, on lasten asema usein vaikea.

    VastaaPoista
  3. Mielenkiintoinen kirja. Aihepiiri liippaa läheltä, koska olen työssäni lasten kanssa tekemisissä ja aihe on osa työtäni. Herkkä teema tällä kirjalla.

    VastaaPoista
  4. Toivottavasti tämä kirja herättelisi vanhempia ja saisi jo etukäteen pohtimaan ja päättämään ettei ikinä lähde tällaiselle tielle jos ero osuu kohdalle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Antti Tuuri: Rauta-antura

Otava 2012 336 sivua Ihastukseni Antti Tuurin kirjoihin ei ole laantunut sitten Kylmien kyytimiehen (2007). Tämän syksyn uutuus Rauta-antura jatkaa Äitini suku -sarjaa ollen sen kahdeksas, itsenäinen osa.  Rauta-antura johdattaa lukijansa Lapin sotaan ja syksyn 1944 räntäsateisiin: 19-vuotias Heikki Ojala joutuu joukko-osastonsa mukana Tornion taisteluihin ja sieltä saksalaisten perässä kohti pohjoista. Kerronta etenee Tuurille ominaiseen tapaan kronikoiden ja neutraalin toteavasti. Tapahtumia ei kuvailla tai kommentoida laatusanoilla. Veijo Hietala kutsuukin Tuurin kertojaa osuvasti viattomaksi kertojaksi. Tuurin henkilöt ovat tavallisia, historian tapahtumien pyörteisiin ajautuneita ihmisiä, kuin keitä tahansa.   Taisteluita kertojana toimiva Heikki Ojala ei juurikaan kuvaa, mutta sen seurauksia kylläkin: ruumiskasoja, maahan jäätyneitä saksalaisia, poltetun Lapin lohdutonta maisemaa:  Joen takana Ruotsin puolella oli Ylitornion kirkonkylä polttamattoman...

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Like 2013 95 sivua Enpä olisi uskonut, että minä, lyhyestä virsi kaunis -aatteen vankkumaton kannattaja, toivoisin romaanille lisää pituutta. Mutta Hanna Haurun Paperinarujumalalle toivoin, sillä sen intensiivisessä ja kiehtovan mystisessä maailmassa olisi viipynyt mielellään pitempään. Vaan milloinpa kaunokirjallisuutta olisi viivoittimella arvosteltu. Ja vaikka sivuja on vähän, ei sisällön tarvitse olla pientä. Hanna Hauru (s. 1978) on valinnut seitsemännen teoksensa aiheeksi 1960-luvulla Oulussa vaikuttaneen uskonlahkon, heinoslaisuuden . Anu Kaipaisen klassikkoromaani Arkkienkeli Oulussa on niin ikään sivunnut tätä liikettä, kuten myös Annika Nykäsen ohjaama dokumenttielokuva Maailmanloppu alkaa Oulusta . Haurun romaanissa primus motorina toimii puhelu, jonka sihteerinä työskentelevä Laina saa kesken työpäivän Jumalalta:      Langan päästä kuuluu vain kohinaa. Toistan: ”Kaupungintalo, Laina Heinonen”, mutta vieläkään ei kuulu mitään. Olen jo sulkema...

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kuuntelin tätä vuonna 1974 ilmestynyttä romaania osittain äänikirjana ja kuuntelemisesta teki erittäin miellyttävän kokemuksen se, että kirjan lukee näyttelijä Liisamaija Laaksonen , jonka ääni sopii Joenpellon henkilöiden puheenparteen ja kerrontaan erinomaisesti. Nykyään ehkä vähän unohdettu Eeva Joenpelto teki aikanaan mittavan uran kirjailijana. Hänen esikoisromaaninsa Seitsemän päivää ilmestyi vuonna 1946 ja viimeinen teos Uskomattomia uhrauksia vuonna 2000. Neliosainen Lohja -sarjakin oli sekä myynti- että arvostelumenestys. Lohja-sarjaa voisikin pitää vaikkapa Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan edeltäjänä, vaikka tietenkin nämä sarjat edustavat kumpainenkin omaa tyyliään ja aikaansa.   Vetää kaikista ovista alkaa keväästä 1919, jolloin kansalaissota oli vielä monella tavalla läsnä. Kerronnan keskiössä oleva Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, ja hänen vaimonsa Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei ole oikein muuta tekemistä kuin virkka...