Siirry pääsisältöön

Janne Huilaja: Jimi




Karisto 2012
382 sivua
 

Tutustuin rovaniemeläisen Janne Huilajan (s. 1961) kirjoihin aivan sattumalta, kun nappasin kirjaston uutuushyllystä hänen tuoreimman teoksensa, novellikokoelman Hevonen (2013). Tarina luisti sen verran osuvasti, että miltei samalta istumalta oli perehdyttävä kirjailijan tuotantoon enemmänkin.

Jimin nimihenkilö on kuin Rosa Liksomin novellista napattu pohjoisen peräkammarin aikamiespoika, jonka edesottamuksia seurataan kahdessa vuorottelevassa aikatasossa. Nykyajassa ollaan paikallisessa baarissa tai milloin kenenkin luona ottamassa kuppia ja turinoimassa. Takaumissa palataan Jimin lapsuuteen ja nuoruuteen pohjoisessa pikkukylässä, nyrjähtäneeseen armeija-aikaan sekä satunnaisiin hanttihommiin. 


Olemukseensa nähden hieman ristiriitaisesti Tarmoksi ristityn, sittemmin Jimiksi nimetyn nuorukaisen lapsuutta varjostaa isän käpykaartilaisuus ja veljen tapaturmainen kuolema, mutta minään myöhempien vaiheiden selittäjinä näitä tapahtumia ei Jimin kohdalla käytetä. 


Romaania on luettu syrjäytymistarinana, kuvauksena jokseenkin epäkelvosta elämästä, mutta herää myös kysymys: mistä Jimi on syrjässä? Vakituisesta työstä ehkä ja omasta perheestä, mutta aina löytyy myös satunnaista puuhantynkää, ja välit läheisiin ihmisiin ovat erityisen lämpimät. 

Jimin elämä on sattumanvarausta hortoilua ja haparointia, henkistä katkokävelyä. Kaikki jää kesken, vaikka on myös pieniä autuuden hetkiä, varovaista onnea, hauskuuttakin. Tarinan ote sukeutuu kielestä ja hersyvistä sanamittelöistä, jotka samalla heijastavat sanojiensa kokonaisvaltaisempaa, ironisen sivustakatsojan elämänasennetta. Tässä Huilaja vertautuu mielestäni Mikko Rimmiseen, vain miljöö on toinen.


Katkeruus ja itsekkyys loistavat vastoinkäymisistä huolimatta poissaolollaan, ja Jimin kaveripiirin keskinäisestä solidaarisuudesta kasvaakin koko romaanin voima ja kauneus.


 
Toisaalla:
Kirjavinkit
Kulttuuri kukoistaa
Lapin Kansa

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Like 2013 95 sivua Enpä olisi uskonut, että minä, lyhyestä virsi kaunis -aatteen vankkumaton kannattaja, toivoisin romaanille lisää pituutta. Mutta Hanna Haurun Paperinarujumalalle toivoin, sillä sen intensiivisessä ja kiehtovan mystisessä maailmassa olisi viipynyt mielellään pitempään. Vaan milloinpa kaunokirjallisuutta olisi viivoittimella arvosteltu. Ja vaikka sivuja on vähän, ei sisällön tarvitse olla pientä. Hanna Hauru (s. 1978) on valinnut seitsemännen teoksensa aiheeksi 1960-luvulla Oulussa vaikuttaneen uskonlahkon, heinoslaisuuden . Anu Kaipaisen klassikkoromaani Arkkienkeli Oulussa on niin ikään sivunnut tätä liikettä, kuten myös Annika Nykäsen ohjaama dokumenttielokuva Maailmanloppu alkaa Oulusta . Haurun romaanissa primus motorina toimii puhelu, jonka sihteerinä työskentelevä Laina saa kesken työpäivän Jumalalta:      Langan päästä kuuluu vain kohinaa. Toistan: ”Kaupungintalo, Laina Heinonen”, mutta vieläkään ei kuulu mitään. Olen jo sulkema...

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Gummerus 1964 Muiden illalla nukkuessa Martta haki halkeilleen peilin käteensä ja katsoi itseään pirtin hämärässä. Alastomaan vartaloon sattui vain muutama harva ikkunasta tuleva valonsäde. Paksuhko kaula. tukeva vartalo. Tukka oli tumma, miltei mustanhohtoinen, huulet täyteläisen paksut. Hän katseli itseään peilistä joka puolelta, pani viimein peilin pois ja kömpi takaisin vuoteeseensa. Isä-Juhanin ja äijän kuorsaus kuului tuvasta. Timo K. Mukan (1944–1973) esikoisteos Maa on syntinen laulu ilmestyi Mukan ollessa vasta 19-vuotias. Romaanissa kuvattu uskonnon ja seksuaalisuuden kuvaus koettiin 60-luvulla kovinkin rohkeaksi ja rienaavaksi, eikä Syntisen laulun myyttistä ja naturalistista pohjavirettä osattu asettaa oikein minkäänlaiseen kontekstiin kotimaisessa kirjallisuudessa. Romaani kuvaa pienen lappilaisen Siskonrannan kylän elämää vuodenkierron mukana.  Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Etualalla on Mäkelän talon tyttären Martan kasvu naiseksi ja häne...