Siirry pääsisältöön

Näillä mennään – Pekka Heikkisen monologi

Pekka Heikkinen. Kuvaaja: Tommi Pätilä.
                                        

Ohjaus Heikki Huttu-Hiltunen
Vierailuesitys Oulun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 22.2.2014.

 
Mies, pyörätuoli ja pöytä. Siinä on puitteet kaikessa yksinkertaisuudessaan Pekka Heikkisen omaan elämään pohjautuvalle monologinäytelmälle, jonka ensi-ilta oli viime elokuussa Kansallisteatterissa. Nyt esitys on saapunut Ouluun ja kaupunginteatterin pieni näyttämö on viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tunnelma on odottava. Onkohan luvassa traagista nyyhkytarinaa vai sankaruuden ylistystä?

Pekka Heikkisellä on ollut kaksi elämää: ennen ja jälkeen moottoripyöräonnettomuuden. Näyttelijälle pyörätuoliin joutuminen on satavarmasti kova paikka ja vaikka Heikkinen on urheasti jaksanut esittää pärjäävää, on eteen tullut myös hetkiä, jolloin on myönnettävä: kyllä vituttaa. Vituttais muakin.

Näin henkilökohtainen aihe lipsahtaa helposti sosiaalipornon puolelle, mutta Heikkinen välttää tämän sudenkuopan komiikan ja etäännyttämisen keinoin. Dialogit jumalan ja luonnon kanssa tuovat perspektiiviä, samoin vastaukset kaikenkirjaviin kysymyksiin, joita pyörätuolissa istuvalle on tapana esittää. (Ne muuten naurattivat eniten.) Monitasoisen esityksen tunnelmaa ja rytmiä luodaan myös valoilla, runoilla ja lauluilla. Heikkisen tajunnanvirta on vahvasti läsnäolevaa.

Miltei mielipuolinen talonkunnostusprojekti toimii yhdenlaisena vertauskuvana elämälle. On hulluuden partaalle ajavia kipuja, katkeruus nakertaa, väsyttää, hävettää. Mutta jokin selittämätön vimma ajaa jatkamaan silläkin uhalla, että kohtalonsa raadollisuutta joutuu katsomaan suoraan silmiin: tässä istun, enkä muuta voi. Näillä siis mennään.


Toisaalla:
Teatterikärpäsen puraisuja 2

Tunnisteet

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...
2 kommenttia
Lue lisää

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...
4 kommenttia
Lue lisää