Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö

Like 2014
280 sivua

Pidän Jarno Mällisen esikoisromaania jokseenkin onnistuneena: mustaa huumoria ja absurdeja juonenkäänteitä jäntevästi paketoituna. Hyvä hyvä. Niinpä hommasin myös hänen toisen kirjansa tuoreeltaan käsiini, mistä kiitos Likelle. Kirjaston kautta uutuusteoksia saa odotella hyvinkin kuukauden päivät.

Hiekkaan piirretty hirviö alkaa lupaavan vinksahtaneella miljöökuvauksella. Mieleen muistuu Erno Paasilinna ja hänen satiirinsa pohjoisesta maaseutukaupungista. Samaa henkeä ja asennetta näissä on: 

Raajarikkoista talonemäntää muistuttavan maamme vyötärön tienoilla, turpeaksi takamukseksi levenevän alaruumiin sekä pieneen päähän ja kuivettuneeseen kädentynkään johtavan ylävartalon rajaseudulla sijaitsee 0:n kaupunki. Meren hylkäämälle jättömaalle kasvaneen yhdyskunnan alati kehittyvä rakennuskanta levittäytyy laajana ja matalana tasaisessa maastossa, josta törröttävät kirkontorni ja tehtaanpiippu muistuttavat toisinaan esiin putkahtaneista inhimillisistä ylentymispyrkimyksistä.

Mällinen tarkentaa näkökulmansa 0:n valtalehden toimitukseen ja sen erehdyksessä tähtireportteriksi kohotettuun Herkko Heimoon, joka vaikuttaa kyllä enemmänkin yksinäiseltä runkkarilta kuin määrätietoiselta toimittajalta. Ja aikamoisessa ahdingossa hän onkin, sillä lehden uusi, alati huuliaan rasvaileva päätoimittaja osoittautuu jo kättelyssä vallanpitäjien kätyriksi, ja Palvelijan levikki laskee kuin lehmän häntä, vaikka avojalkaiseksi 0:laiseksi halajava päätoimittaja tekee kaikkensa kääntääkseen käyrän nousuun.

Tunnelma toimituksessa on sekava ja sen ainoiksi pysyviksi elementeiksi osoittautuvat Herkon fyysinen kaipuu naispuolista kollegaansa kohtaan ja vessassa vellovat eritteet, jotka ovat tuttuja jo Kieroonkasvukertomuksen paisutellusta inhorealismista. Jos Hirviö olisi väri, olisi se eittämättä paskanruskea – keltaisista kansipapereista huolimatta.

Romaanin kantavana voimana on parodian ja groteskin muotoon puettu kritiikki pikkukaupungin ummehtunutta ilmapiiriä ja sen kieroutuneita valtarakenteita kohtaan. Punainen lanka löystyy kuitenkin flegmaattisesti ja tarina jää junnaamaan tai rönsyilee merkityksettömästi, mikä tietenkin toisaalta korostaa kaikesta kuvatusta huokuvaa asennetta: elämä on syvältä. Parhaimmillaanhan tällaisista aineksista syntyy vaikkapa legendaarisen brittisarjanThe Officen inspiroimaa myötähäpeän ja kuvotuksen sävyttämää mielipuolista naurua.