Siirry pääsisältöön

Erkki Hyytinen: Kulo


1960 WSOY
116 sivua


Aloitan sarjani Unohdetut kirjailijat oululaisella Erkki Hyytisellä (1928-1987) ja hänen esikoiromaanillaan Kulo (1960). Hyytinen ei ole ehkä kuitenkaan unohdetuista unohdetuin, sillä hänet muistetaan ainakin keväällä 1965 tekemästään vastalauseesta Oulun masentavalle ja kulttuurivihamieliselle ilmapiirille: kirjailija poltti julkisesti Oulu-aiheisen romaaninsa käsikirjoituksen. Auttoiko teko ilmapiirin kohentamisessa, sitä tarina ei kerro. Ainakin Anu Kaipainen ja Erno Paasilinna muuttivat Oulusta etelään. Hyytinen jäi ja työskenteli Oulun alueradion johtajana 1968-1986.


Pienoisromaani Kulo kertoo nuoren sotamies Veikko Niemen tarinan. Niemi on omapäinen ja  armeijan sääntöihin huonosti sopeutuva nuorukainen maalta. Lähiseudulla syttynyt metsäpalo tarjoaakin oivallisen tilaisuuden irtaantua kasarmin hierarkiasta ja säännöistä. Ollaan jossain päin Pohjois-Pohjanmaan maaseutua, mutta tarkempia koordinaatteja tarina ei anna.


Jo heti sammutusurakan alkutaipaleella Niemi tutustuu eriskummalliseen mieheen, Tuppu Mäkeen, jonka matkassa hän ajautuu yhä kauemmas varsinaisesta roolistaan armeijan harmaissa, ja lopulta hänet on johdateltu välikappaleeksi Mäen ja tämän entisen vaimonsa selkkauksiin. Niemi on omapäisyydestään huolimatta kuin ajopuu, joka kulkeutuu sinne minne virta vie: 



Ehkä kaikki oli kuitenkin vain huonoa onnea ja onni on tänään ja huomenna yhtä muuttuvainen, se kääntyy ja on kääntymättä. Sanotaan siis: onneen ei voi luottaa.

Onneen ei voi todellakaan luottaa, eikä metsäpalon sammutuskaan pääty ilman tragiikkaa. 


Kulon kehystarinan lomaan on upotettu neljä takaumaa, joissa valotetaan henkilöhahmojen taustaa ja menneisyyttä. Romaaniin sommitellut sisäkertomukset avartavat Niemen ja Mäen psykologista olemusta ja pohjustavat tulevaa. Kerrontaratkaisuna niistä muistuu mieleen vaikkapa Veijo Meren Manillaköysi, joka julkaistiin muutamaa vuotta ennen Kuloa, 1957. Niin ikään Mereltä tuttu irrationaalinen logiikka ja ristiriitojen siloittelemattomuus ovat läsnä myös Hyytisellä.

Hyytisen varsinainen kaunokirjallinen ura jäi kolmeen romaaniin. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi Pato ja kolmas, Pohjoisen kustantama Matka vasta vuonna 1981. Siinä kirjailija palaa nuoruusvuosiensa ihmisiin ja maisemiin.


    
Toisaalla:
Kirjasampo
KirjastoVirma


Kommentit

  1. Mielenkiintoinen sarja, seuraan innolla ja poimin toivottavasti hyviä lukuvinkkejä :) Kotiseutukirjallisuuden lukeminen on pitkään ollut suunnitelmissa, mutta niin se vain aina unohtuu...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kuuntelin tätä vuonna 1974 ilmestynyttä romaania osittain äänikirjana ja kuuntelemisesta teki erittäin miellyttävän kokemuksen se, että kirjan lukee näyttelijä Liisamaija Laaksonen , jonka ääni sopii Joenpellon henkilöiden puheenparteen ja kerrontaan erinomaisesti. Nykyään ehkä vähän unohdettu Eeva Joenpelto teki aikanaan mittavan uran kirjailijana. Hänen esikoisromaaninsa Seitsemän päivää ilmestyi vuonna 1946 ja viimeinen teos Uskomattomia uhrauksia vuonna 2000. Neliosainen Lohja -sarjakin oli sekä myynti- että arvostelumenestys. Lohja-sarjaa voisikin pitää vaikkapa Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan edeltäjänä, vaikka tietenkin nämä sarjat edustavat kumpainenkin omaa tyyliään ja aikaansa.   Vetää kaikista ovista alkaa keväästä 1919, jolloin kansalaissota oli vielä monella tavalla läsnä. Kerronnan keskiössä oleva Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, ja hänen vaimonsa Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei ole oikein muuta tekemistä kuin virkka...

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...