Siirry pääsisältöön

Henni Kitti: Elävän näköiset


WSOY 2014
346 sivua


Sisko oli katsellut Alfredia jo pitkään. Perunannostossa, yhteisinä saunailtoina ja myymäläautossa Sisko tuijottaa aivan kuin Alfred olisi joku muu kuin on. Yhtenä iltapäivänä Alfred sitten ymmärtää, mitä Sisko katselee, ja menee pihojen rajan poikki hänen luokseen.

Henni Kitti (s. 1985) käynnistää kolme sukupolvea ja yli puoli vuosisataa kattavan esikoisromaaninsa 1950-luvun Tornionjokilaaksosta. Elämisen puitteet ovat pienet ja inhimilliset. Eevalla ja Alfredilla on kolme lasta, naapurissa asuvilla Siskolla ja Reinolla ei vielä yhtään. Mutta niin on käyvä, että Eeva ja Sisko tulevat raskaiksi samana päivänä. Ja myös Tornionjoki kääntää virtaussuuntansa – ainakin Alfredin silmissä. 


Alfredin ja Eevan tyttärestä Aleksandrasta kasvaa romaanin keskeisin henkilö. Hän huomaa jo varhain kiinnostuksensa eläinten täyttämiseen, mistä muodostuukin todellinen ambitio.


Eläinten täyttämiseen pureudutaan äärimmäisen intensiivisesti ja yksityiskohtaisesti, miltei hartaasti. Näissä kohdissa Kitin tausta kuvataiteilijana nousee esiin: konservointi on käsityöläisen visuaalinen taidonnäyte. Vaihe vaiheelta kuolleesta ruhosta rakennetaan jälleen elävältä näyttävä. Syntyy vaikutelma, ettei sillä ole juurikaan väliä, onko oikeasti elossa vai näyttääkö vain elävältä. Ja sama pätee niin ikään ihmisiin. Kitin sanoma on sama kuin Tuula-Liina Variksella novellikokoelmassa Että tuntisin eläväni: vasta intohimo ja kiinnostus johonkin tekee ihmisestä ihmisen ja elämästä elämisen arvoista.


Kitti jättää jotain myös selittämättä, arvoitukseksi. Tai ainakin tiettyjen asioiden hoksaaminen vaatisi useamman lukukerran.


Pidin eniten romaanin Lappiin sijoittuvasta osiosta: sen puheenparresta, rytmistä ja elämäntyylistä. Pohjavireenä virtaava maaginen realismi, joka pilkahtelee sieltä täältä, tuntuu olevan vahvimmillaan pohjoisessa, joka ei pysty kuitenkaan tarjoamaan elämisen edellytyksiä nuorille. Kokonaan se ei kuitenkaan kuole, vaan elää muistoissa ja tarinoissa, Siskon kutomissa käsitöissä sekä ihmisten välisissä sidoksissa. 


  
Toisaalla:
Vinttikamarissa
Turun Sanomat: Kuinka seepra täytetään
Eniten minua kiinnostaa tie

Kommentit

  1. Kiinnostava kirja varsinkin kun itse olen pohjoisesta kotoisin :)
    ps. Kirjasähkökäyrän osoite on muuttunut, se on kirjasahkokayra.blogspot.fi ilman ääkkösiä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama