Siirry pääsisältöön

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni




WSOY 2014
246 sivua

Joni Skiftesvikin esikoisromaani Pystyyn haudattu (1984) oli aikoinaan niin vaikuttava lukukokemus, että olen palannut sen äärelle useammankin kerran. Sen martinniemeläismiljöö nousee vahvasti esille myös uusimmassa teoksessa, jossa kirjailija muistelee lapsuuttaan, vuosiaan toimittajana ja kirjailijanuransa alkuvaiheita. Tyyli on taattua Skiftesvikiä:  ei sanaakaan liikaa, ei hetkeäkään tyhjän pyörittelyä. Nopeat leikkaukset ajasta ja paikasta toiseen, menneisyyden ja nykypäivän luonteva vuorottelu, pitää vireen koko ajan yllä.


Romaanin kehystarina sijoittuu muutaman vuoden takaiseen kesään. Skiftesvik potee vakavia sydänongelmia ja hänen vaimonsa on samaan aikaan sydämensiirtoleikkauksessa. Kummankin selviäminen on epävarmaa. Tulevaisuus on ikään kuin katkolla ja ajatukset palaavat lapsuusvuosiin 1950- ja 60-lukujen Martinniemessä, Kurtinhaudalla, jonne on Oulusta noin kolmekymmentä kilometriä. Äiti teki raskasta työtä laivojen ahtaajana, eikä lapsuus ollut aineellisesti kovinkaan kaksinen. Skiftesvik pääsee kuitenkin oppikouluun ja hänen intohimoinen lukuharrastuksensakin hyväksytään.


Jo kirjailijan syntymään liittyy erikoinen sattumus: Skiftesvik kuulee, että paikkakunnan kätilö on kieltäytynyt auttamasta hänen äitiään synnytyksessä, koska lapsi on avioton ja sen ulkomaalainen isä ties missä maailman merillä.


Äiti makasi Kurtinhaudan pienen talon pienessä kamarissa minun tehdessä tuloani maailmaan. Mummo patisti Eiran hakemaan kätilön kylältä. Kätilö oli tunnetusti äksy, jopa ilkeä nainen. Vaikka Eira kuinka selitti hänelle, että Aila-sisar on viimeisillään ja lapsi on jo niin pitkällä tulossa, että syntyy hetkellä milä hyvänsä, kätilö ei lähtenyt lapsen päästöön.

Vasta poliisin uhatessa käräjillä kätilö taipuu auttamaan.

Lehtimiesvuosien värikkäimmät tapahtumat sijoittuvat sensaationhakuiseen Iltaset-lehteen, jota tehtiin Oulusta käsin. Niin ikään Skiftesvik palaa yhteistyöhön elokuvaohjaajien kanssa. Kulttimainetta nauttivan Katsastuksen (1988) ohjaajasta Matti Ijäksestä, ei ole pahaa sanaa sanottavana – päinvastoin, mutta Ystävät, toverit -elokuvan (1990) tehnyttä Rauni Mollbergia hän ei muistele hyvällä. Skiftesvikin kertomasta tulee väistämättä mieleen ohjaajan tyttären, Eira Mollbergin romaani Vakuuslapset (1999), jossa hän kertoo isänsä hyvin ristiriitaisesta persoonasta. 


Henkilökohtaisimmillaan ja koskettavimmillaan Skiftesvik on muistellessaan poikansa Kimin hukkumiseen liittyviä tapahtumia. Aiheen sanomattomasta vaikeudesta huolimatta kerronnassa on katharsiksen tuntu siinä määrin kun sitä nyt voi edes tällaisessa asiassa olla.



Toisaalla:
Koskettavasti kokemastaan | Forum24.fi
Pois työpöydältä: Joni Skiftesvik Kirjojen yössä
Kirjailijat Oulussa: Joni Skiftesvik

Kommentit

  1. Meinasin ostaa kirjan, mutta oli melkein 30 euroa. Ehkäpä minä löydän hänen kirjat kirjastosta. Siitä on ihan turhan pitkä aika, kun olen viimeksi lukenut S.:n kirjoja :)

    VastaaPoista
  2. Nyt olen lukenut ja hieno kirja tämä on, helmi :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heidi Köngäs: Luvattu

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs (s. 1954) tarkastelee tänä syksynä ilmestyneessä romaanissaan Sandra Suomen sisällissotaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Romaanin päähenkilönä on vahva, rohkea ja työtä pelkäämätön nainen, kuten on ollut kautta Köngäksen koko tuotannon – alkaen jo esikoisromaanista Luvattu. Näihin naisiin olen tykästynyt, ja uskaltaisin jopa väittää, että heistä saa lukijakin voimaa. 

Luvattu kuvaa kiellettyä rakkautta 1800-luvun lopun maalaiskylässä. Köngäs on saanut aiheen oman sukunsa historiasta. Tarinan minäkertojan, nuoren Maijan esikuvana on ollut kirjailijan isoisän äiti. Hänet oli kuulutettu vaimoksi miehelle, joka menetti mielenterveytensä. Isoäiti, silloinen nuori piika, sai peruttua avioliiton ja perusti myöhemmin perheen toisen miehen kanssa.

Maija on piikana isossa talossa ja kihlattu Antti-rengille. Isäntä on luvannut nuorelleparille torpparinpaikan ja Antti on lähtenyt ratatöihin hirsirahoja tienaamaan. Maijan mielessä Antin paikan onkin ottanut toine…

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut.
Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa.

Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikankeltaiseksi ja pil…

Domenico Starnone: Kepponen

Domenico StarnonenKepponen tarjosi tämän kevään toistaiseksi  hienoimman lukuelämyksen. Kirja on aivan hervottoman hauska – nauroin monta kertaa tätä lukiessani ääneen – mutta samalla suorastaan riipaisevan koskettava.

Vanha mies, menestynyt kuvittaja, suostuu muutamaksi päiväksi tyttärensä 4-vuotiaan Mario-pojan kaitsijaksi Napoliin, entiseen lapsuudenkotiinsa, jossa asuu nykyään miehen tytär puolisonsa ja poikansa kanssa. Nokkela ja osaava Mario pistää vaarinsa todella koetukselle, niin fyysisesti kuin henkisesti, jopa pohtimaan elämänsä pohjavirtoja.

Kepponen on todella taidolla kirjoitettu. Starnone osaa loihtia esiin kaikki ihmisenä olemisen ja elämisen pienet, mutta merkitykselliset nyanssit. Henkilöhahmot ovat terävästi piirrettyjä: koomisia, traagisia – kerrassaan herkullisia!

(Starnonen kääntäjävaimoa Anita Rajaa on muuten arveltu Elena Ferranteksi.)


WSOY 2019
238 sivua
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä