Harri V. Hietikko: Näkemiin Shosanna

Reuna Kustantamo 2014
271 sivua

Rengas puree tietä, kone tottelee ja yksinäinen, nimetön biker matkaa halki yön kohti määränpäätään. Tällä kertaa hänen tehtävänään on eliminoida pornoleffojen levittäjä, joka osoittautuu vain osaksi laajempaa verkostoa. Mitä bikerin haltuunsa saaman snuffivideon taakse kätkeytyy? Lonkerot ulottuvat Pohjanmaan lakeuksilta yli itärajan ja pahnanpohjimmaisista tumputtajista yhteiskunnan ylimpään kermaan.

Näkemiin Shosanna on itsenäinen jatko Harri V. Hietikon edelliselle romaanille Lausukaa Paranoid (2013). Teoksissa on paljon samaa: sama päähenkilö, sama intensiivinen testosteronitunnelma, sama toistoilla leikittelevä rytmi ja viisto, paikoin itseironinenkin  asenne. Sinällään simppeli juoni on vain kokonaisuutta ylläpitävä viritys, jonka varaan fiktiivinen todellisuus sommitellaan. 

Shosannan turvabisneksen ammattilaiseksi itseään kutsuva päähenkilö toimii virallisen yhteiskunnan kääntöpuolella. Sen kalman ja pornon kuvilla kyllästetystä visuaalisuudesta tulee väistämättä mieleen Quentin Tarantinon elokuvat (romaanin nimi on suomennettu lainaus Tarantinon elokuvan repliikistä) tai vaikkapa Marko Leinon Saasta. Hietikolla kääntöpuoli ei ole kuitenkaan houretta tai kuvitelmaa, vaan sidoksissa virallisiin valtarakenteisiin ja julkisiin toimijoihin, joiden pinta on vain kiillotettu nuhteettomaksi.

Vastavoimaksi väkivallalle ja häikäilemättömyydelle Shosannassa nousee päähenkilön rakkaus ihanaan naisystäväänsä Gudruniin, jota kuvataan jos kohtakin vahvan lihallisesti, niin myös herkästi, jopa koskettavasti. Rakkaus edustaa pysyvyyttä ja aitoutta alati muuttuvassa ja merkityksiltään liukenevassa todellisuudessa, jonka jälkimodernia tilaa Hietikko ruotii ehkä välillä turhankin tiheällä kammalla, mutta pettämättömän osuvasti:

Kato ympärillesi ja mitä sä näät? Pikkukakaroita, jotka ampuu ja puukottaa toisiaan. Äitejä ja isiä, jotka panee omia lapsiaan. Mummoja ja vaareja, jotka hukuttaa kylpyammeisiin toisia itsensä ikäisiä, kun eivät jaksa odottaa normaalia kuolemaa. Vesimiehen aika oli ja meni, eikä siitä jäänyt jäljelle muuta kuin kasa hylättyjä rintaliivejä Haightin ja Ashburyn risteykseen ja ehkä joku Pelle Miljoona Goalle. Nyt eletään sateenkaaren aikaa, jossa moskovalaisen yökerhon jonossa sorsituksi joutunut rainbow warrior tai pihasta kadonnut kissa nostaa länsimaisen ihmisen naamalle synkemmän paheksunnan punan kuin kymmenentuhatta sariinilla maustettua syyrialaista. Eikö se jo kerro kaiken olennaisen tästä hetkestä, jossa narsismin ylistetyin ilmentymä on rakastuminen itseensä ihan konkreettisen peilikuvan välityksellä?

Toisaalla:
Kustantajan esittely