Siirry pääsisältöön

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä



Otava 2014
509 sivua


Pidin (ja pidän edelleen) Olli Jalosen Poikakirjasta (2010) todella paljon: se loi inhimillisen ja elävän kuvan 1960-luvun koululaispojan maailmasta. Romaanissa Miehiä ja ihmisiä siirrytään kesään 1972. Poikakirjan tarina ei varsinaisesti jatku, mutta sama näkökulma ja kasvutarina kirjoissa on.


17-vuotias nuorukainen saa kesätyöpaikan isänsä sotakaverin, Lampisen peltifirmasta. Isä on sairastunut ja saanut siksi potkut töistä. Perheen auto joudutaan palauttamaan takaisin liikkeeseen, ja päähenkilö kuittaa palkastaan sen osamaksuja. Vanhemmat eivät tästä järjestelystä tiedä. 


Viikot kuluvat raavaissa remonttihommissa ja jokseenkin alkeellisissa oloissa. Vapaa-ajalla valmistetaan raparperiviiniä, tehdään lähempää tuttavuutta vastakkaiseen sukupuoleen ja perustetaan laiton radioasema, Radio Saatana, jonka parodisten lähetysten kautta luodaan näkymiä tuolloiseen henkiseen ja poliittiseen mentaliteettiin. Vuoden 1972 lopullahan valmisteltiin Kekkosen valintaa poikkeuslailla jatkamaan presidenttinä.


Minäkertoja kuvaa kesää, jona "kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa", samaan aikaan läsnäolevasti ja etäältä. Hän ei kuulu enää lukiolaisystäviensä joukkoon, mutta ei toisaalta samaistu peltifirman duunareihinkaan. Toiseuden näkökulma tuodaan esille myös lievästi kehitysvammaisen, mutta väkivahvan Rekun hahmossa, josta kasvoi minulle koko romaanin tärkein henkilö. Rekun kautta Jalonen kertoo ihmisistä jotain sellaista, mikä ei ehkä muutoin tulisi ilmi. Rekusta ja hänen vammaisuudestaan tulee eräänlainen ihmisyyden ja humaaniuden mitta. Rekku on myös vahva ja moniulotteinen persoona, ei mikään taka-alalla klenkkaava rampa.


"On", se sanoo ja silloin minusta tuntuu että se ymmärtää kaiken ja paljon enemmän kuin olen luullut. Se on katsellut sillä lailla ja miettinyt näkemäänsä ja sitten vasta sanonut ja tarkoittaa mitä sanoo. Ei se ole hullu eikä vajaa vaan vasta tulemassa joksikin, se on hidas ja jäljessä mutta jos sillä on paljon aikaa se voi ehtiä vielä monesta ohi.

Lämminhenkisen, mutta paikoin traagisenkin Miehien ja ihmisten intertekstinä on kirjan nimeä myöten John Steinbeckin klassikkoromaani Hiiriä ja ihmisiä (1937). Joudun häpeäkseni myöntämään, etten ole sitä koskaan lukenut. Aion kuitenkin paikata klassikko-osaamistani aloittamalla ensi vuoden Oulun kaupunginkirjaston uudella kirjallisuusdiplomilla!


Toisaalla:
 
Olli Jalonen teoksestaan Miehiä ja ihmisiä | Lukulamppu
Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä | Yle Uutiset | yle.fi 
Kirjavinkit

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin