Siirry pääsisältöön

Tuula-Liina Varis: Vaimoni


WSOY 2004
357 sivua



Pippa lakkasi kokonaan hoitamasta itseään. Pippa söi. Pippa lihoi. Lyhyessä ajassa hän lihoi varmaan kolmekymmentä kiloa. Sitten kymmenen lisää. Hän ei enää ollut mikään pullukka, ei sanan tavanomaisessa mielessä edes lihava. Hän oli muodoton läskipallo, josta ei enää erottanut sen paremmin rintoja kuin takapuoltakaan. Kaikki oli yhtä ja samaa ihramassaa, valtavista leukaheltoista pölkkymäisiin jalkoihin.

Pete Arjoston avioliitto on lievästi ilmaistuna epäsuhtainen. Pete on menestyvä ja menevä iltapäivälehden päätoimittaja, kun hänen vaimonsa Pippa on linnottautunut kotiinsa  ja keskittyy vain ja ainoastaan itsensä paisuttamiseen. Hän hukuttaa ahmimalla suruaan vammaisena syntyneestä ja jo vauvana kuolleesta tyttärestään. Pete taas pystyy jatkamaan elämäänsä ja häpeää katatoniseen tilaan vajonnutta vaimoaan, ja liitosta onkin jäljellä enää vain kulissit. 


Mies jopa toivoo, että pääsisi Pipasta jotenkin helposti eroon – jos tämä vaikka vain katoaisi. Eräänä päivänä näin sitten tapahtuukin, Peten toive siis toteutuu, mutta sen seuraukset ovat aivan jotain muuta mitä Pete kuvitteli niiden olevan ja hänenkin elämänsä syöksyy holtittomaan syöksykierteeseen.

Tuula-Liina Variksella on tarkka psykologinen silmä ja osuva kerronnan rytmi sekä kyky jättää lukijalle juuri sopivasti pähkäiltävää. Kaikkea ei kerrota tai analysoida, ja myös selittämättömälle tai sattumalle jätetään oma tilansa. Variksen henkilöhahmoilla on monta kerrosta ja aina vähintäänkin kahdet kasvot, riippuen mistä näkökulmasta katsotaan. Näin on Vaimossakin, jos kohta luulin ennalta nimihenkilön olevan enemmänkin kerronnan keskiössä. Nyt päärooli jäi kuitenkin miehelle.


Vaimoni voitti vuonna 2005 Suomen dekkariseuran jakaman Vuoden johtolanka -palkinnon. En osannut lukea sitä kuitenkaan varsinaisena jännityskertomuksena, vaikka se hyödynsikin dekkarille tyypillisiä elementtejä varsin toimivasti. Minulle Vaimoni kertoi paitsi parisuhteesta ja rakastamisen vaikeudesta, niin myös inhimillisen elämän perimmäisistä tunteista: hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta, syyllisyydestä ja surusta sekä tunteista ehkä vaikeimmasta ja syvimmästä – häpeästä, joka tässäkin tarinassa siirtyy sukupolvelta toiselle. 



Toisaalla:
Kouvolan Dekkaripäivät
Kirjainten virrassa
Kirjoihin kadonnut

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin...

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...