Siirry pääsisältöön

Tuula-Liina Varis: Vaimoni


WSOY 2004
357 sivua



Pippa lakkasi kokonaan hoitamasta itseään. Pippa söi. Pippa lihoi. Lyhyessä ajassa hän lihoi varmaan kolmekymmentä kiloa. Sitten kymmenen lisää. Hän ei enää ollut mikään pullukka, ei sanan tavanomaisessa mielessä edes lihava. Hän oli muodoton läskipallo, josta ei enää erottanut sen paremmin rintoja kuin takapuoltakaan. Kaikki oli yhtä ja samaa ihramassaa, valtavista leukaheltoista pölkkymäisiin jalkoihin.

Pete Arjoston avioliitto on lievästi ilmaistuna epäsuhtainen. Pete on menestyvä ja menevä iltapäivälehden päätoimittaja, kun hänen vaimonsa Pippa on linnottautunut kotiinsa  ja keskittyy vain ja ainoastaan itsensä paisuttamiseen. Hän hukuttaa ahmimalla suruaan vammaisena syntyneestä ja jo vauvana kuolleesta tyttärestään. Pete taas pystyy jatkamaan elämäänsä ja häpeää katatoniseen tilaan vajonnutta vaimoaan, ja liitosta onkin jäljellä enää vain kulissit. 


Mies jopa toivoo, että pääsisi Pipasta jotenkin helposti eroon – jos tämä vaikka vain katoaisi. Eräänä päivänä näin sitten tapahtuukin, Peten toive siis toteutuu, mutta sen seuraukset ovat aivan jotain muuta mitä Pete kuvitteli niiden olevan ja hänenkin elämänsä syöksyy holtittomaan syöksykierteeseen.

Tuula-Liina Variksella on tarkka psykologinen silmä ja osuva kerronnan rytmi sekä kyky jättää lukijalle juuri sopivasti pähkäiltävää. Kaikkea ei kerrota tai analysoida, ja myös selittämättömälle tai sattumalle jätetään oma tilansa. Variksen henkilöhahmoilla on monta kerrosta ja aina vähintäänkin kahdet kasvot, riippuen mistä näkökulmasta katsotaan. Näin on Vaimossakin, jos kohta luulin ennalta nimihenkilön olevan enemmänkin kerronnan keskiössä. Nyt päärooli jäi kuitenkin miehelle.


Vaimoni voitti vuonna 2005 Suomen dekkariseuran jakaman Vuoden johtolanka -palkinnon. En osannut lukea sitä kuitenkaan varsinaisena jännityskertomuksena, vaikka se hyödynsikin dekkarille tyypillisiä elementtejä varsin toimivasti. Minulle Vaimoni kertoi paitsi parisuhteesta ja rakastamisen vaikeudesta, niin myös inhimillisen elämän perimmäisistä tunteista: hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta, syyllisyydestä ja surusta sekä tunteista ehkä vaikeimmasta ja syvimmästä – häpeästä, joka tässäkin tarinassa siirtyy sukupolvelta toiselle. 



Toisaalla:
Kouvolan Dekkaripäivät
Kirjainten virrassa
Kirjoihin kadonnut

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kuuntelin tätä vuonna 1974 ilmestynyttä romaania osittain äänikirjana ja kuuntelemisesta teki erittäin miellyttävän kokemuksen se, että kirjan lukee näyttelijä Liisamaija Laaksonen , jonka ääni sopii Joenpellon henkilöiden puheenparteen ja kerrontaan erinomaisesti. Nykyään ehkä vähän unohdettu Eeva Joenpelto teki aikanaan mittavan uran kirjailijana. Hänen esikoisromaaninsa Seitsemän päivää ilmestyi vuonna 1946 ja viimeinen teos Uskomattomia uhrauksia vuonna 2000. Neliosainen Lohja -sarjakin oli sekä myynti- että arvostelumenestys. Lohja-sarjaa voisikin pitää vaikkapa Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan edeltäjänä, vaikka tietenkin nämä sarjat edustavat kumpainenkin omaa tyyliään ja aikaansa.   Vetää kaikista ovista alkaa keväästä 1919, jolloin kansalaissota oli vielä monella tavalla läsnä. Kerronnan keskiössä oleva Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, ja hänen vaimonsa Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei ole oikein muuta tekemistä kuin virkka...

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...

Antti Tuuri: Rauta-antura

Otava 2012 336 sivua Ihastukseni Antti Tuurin kirjoihin ei ole laantunut sitten Kylmien kyytimiehen (2007). Tämän syksyn uutuus Rauta-antura jatkaa Äitini suku -sarjaa ollen sen kahdeksas, itsenäinen osa.  Rauta-antura johdattaa lukijansa Lapin sotaan ja syksyn 1944 räntäsateisiin: 19-vuotias Heikki Ojala joutuu joukko-osastonsa mukana Tornion taisteluihin ja sieltä saksalaisten perässä kohti pohjoista. Kerronta etenee Tuurille ominaiseen tapaan kronikoiden ja neutraalin toteavasti. Tapahtumia ei kuvailla tai kommentoida laatusanoilla. Veijo Hietala kutsuukin Tuurin kertojaa osuvasti viattomaksi kertojaksi. Tuurin henkilöt ovat tavallisia, historian tapahtumien pyörteisiin ajautuneita ihmisiä, kuin keitä tahansa.   Taisteluita kertojana toimiva Heikki Ojala ei juurikaan kuvaa, mutta sen seurauksia kylläkin: ruumiskasoja, maahan jäätyneitä saksalaisia, poltetun Lapin lohdutonta maisemaa:  Joen takana Ruotsin puolella oli Ylitornion kirkonkylä polttamattoman...