torstai 19. maaliskuuta 2015

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti


WSOY 2015
327 sivua



Piha on yhtä savista velliä. Hän hoipertelee eteenpäin Jaskan käsipuolessa. Korot tarttuvat maahan kuin imukupit. Mokkakengät menevät pilalle. Mistä saisi kumisaappaat. Miltä täällä näyttää kesällä. Tuleeko kesä?

Esikoisteoksessaan Kadonnut ranta (2012) Tiina Laitila Kälvemark kirjoitti juuriltaan irronneista ihmisistä, joita menneisyys pitää kuitenkin tiukasti otteessaan. Sama teema jatkuu Karkulahdessa: Venäläinen (tai oikeammin inkeriläinen) Vera tulee Karkulahden taloon vaimoksi ja saa kaupan päälle myös miehensä äkeän äidin. Karkulahti on kuvaus paitsi peräkammarin pojan ja tuontivaimon avioliitosta, niin myös ikiaikainen kertomus miniän ja anopin suhteesta. Jaskan äiti Elisabet nousee toiseksi päähenkilöksi Veran rinnalle. Hänellä on omat salaisuutensa, kuten myös monella muulla romaanin henkilöllä.


Tarinassa ei ole yhtä selkeää käännekohtaa, vaan niitä on useita eri ajoissa ja paikoissa. On valintoja, tekoja, kai silkkaa sattumaakin. 


Kirjan tunnelma on verkkainen ja viipyilevä kuin halla lakeuksien yllä, mutta tarina ei jää kertaakaan junnaamaan paikoilleen. Vera tottuu ränsistyneeseen maaseutuelämään, vaikka sopeutuminen ei totta vie ole helppoa. "Ei se haittaa että akka akalta näyttää. Sanoppa  Jaska, palijoko sinun piti tästä tatjaanasta maksaa?", kysyy naapurin isäntä ensitapaamisella.


Elisabet sulaa hiljalleen miniälleen, vaikka ei sitä päällepäin näytäkään. Molemmat tarvitsevat toisiaan. Ihmissuhteiden monimutkainen vyyhti jäi minulle kuitenkin  osin avautumatta: esimerkiksi Jaskan Ruotsiin lähtenyt sisko Anneli jää jotenkin ilmaan leijuvaksi hahmoksi, ehkä tarkoituksellakin. Kaikki tuntuvat olevan näkymättömin langoin toisissaan kiinni ja yksi liikahdus saa aikaan muutoksen toisaalla.


Ihmisiinsä Laitila Kälvemark on jättänyt reilusti rosoisuutta, ristiriitaisuuttakin. Heissä on myös sellaista syvyyttä, jonka taitava, kerronnan rytmit ja vivahteet hallitseva kirjailija osaa luoda. Nimettömäksi jätetty Velipuoli on tyypillinen vammaisen hahmo: hän lyyhkäsee nurkissa ja osallistuu talon töihin, mutta ei ole aivan täysivaltainen yhteisön jäsen. Olisiko hän voinut saada itselleen aivan oikean oman elämän tai  ottaa itselleen vaimon Venäjältä?


Toisaalla:
Aamun kirja
Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua
Lukuneuvoja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...