Siirry pääsisältöön

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta


Olen yrittänyt kahlata epätoivoisesti erään romaanikilpailun voittajateosta, jossa jokseenkin yhdentekevä ja päästään vinksahtanut (oikeastaan siis ihan ehta ääliö) päähenkilö paneskelee vastakkaisen sukupuolen edustajia siellä sun täällä ja haaveilee kirjailijuudesta. Kiviäkin kiinnostaa ja minua vielä vähemmän. 

Pakko siis lukea aivan jotain muuta. Niinpä tartuin Kaisa Haatasen esikoisromaaniin Meikkipussin pohjalta. Siinä ei enää haaveilla, vaan on saatu jo jotain aikaiseksikin. Tytti Karakoski, kohta viisikymppinen kustannuspäällikkö, käy läpi elämäänsä ja valintojaan. Hänellä on kunnioitusta herättävä ura asiantuntijatehtävissä ja muutenkin kaikki kohdillaan. Tytti on järjestyksen nainen ja niinpä hän laatii listan itselleen merkityksellisistä asioista, aakkosjärjestyksessä tietenkin. 

Blogimaisten episodien kautta avautuu näkymä keski-ikäisen ja keskiluokkaisen naisen arkipäivän tilanteisiin. Semihauskojen havaintojen ja nykymenon ruotimisen ohella Tytti Karakoski luotaa myös psyykensä syövereitä ja sen kipupisteitä, hetkittäistä yksinäisyyttäkin. Osuvimmillaan Haatanen on pohtiessaan sinkkunaisen (tai siis itsellisen naisen) yhteiskunnallista asemaa ja feminismin olemusta:

Nykymissit vastaavat kärkkään kielteisesti, kun heiltä kysytään, ovatko he feministejä. He kuulostavat tynnyrissä kasvaneilta varhaisseniileiltä eläkeläismiehiltä (en tarkoita missään tapauksessa omaa isääni). Feminismi käsitetään yhä vain väärin; ei vieläkään olla valmiita ymmärtämään, että kyse on tasa-arvosta. Vain ja ainoastaan tasa-arvosta.

Kustantaja mainostaa Meikkipussia salaviisaana viihderomaanina aikuisille naisille. Viihteestä se käy erinomaisestikin, ja kohderyhmä on juuri oikea, mutta romaaniksi se on kovin kolumnimainen ja salaviisauteen yltääkseen olisi pitänyt jättää enemmän rivien välistä hoksattavaksi. Rehellisyys ja suhteellisuudentaju pelastavat kuitenkin kokonaisuuden.

Mutta miten niin tupakanhajun saa pois rintaliiveistä ripustamalla ne yöksi patterille? En ymmärrä, täytynee siis kokeilla.


Johnny Kniga 2015
170 sivua


Toisaalla:

Kommentit

  1. Hei Jaana! Laitoin sinulle pienen haasteen omaan blogiini Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia. Käypä kurkkaamassa! :)

    VastaaPoista
  2. Hei Jaana! Laitoin sinulle pienen haasteen omaan blogiini Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia. Käypä kurkkaamassa! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama