Siirry pääsisältöön

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään


Jonain keväänä herään paljastaa jo nimellään mentaalisen liikkeensä kohti jotain valoisampaa ja kepeämpää. Silti kirjaan syventyminen arvelutti etukäteen, olinhan lukenut vastikään myös Pauliina Vanhatalon samaa aihetta käsittelevän Keskivaikean vuoden. Oliko tämä kevät jotenkin erityisellä tavalla keski-ikäisten kirjailijattarien omakohtaisten tilitysten aikaa? Tarttuuko alakulo kirjan sivuilta omaan mieleeni?

Pitkään jaksoin olla reipas, mutta jossain vaiheessa olin eksynyt metsään, unohtanut pudotella pullanmuruja. Ulospäin olin toimelias, mutta salassa nakertanut liikaa piparkakkutalon seiniä. Ja niin minusta oli tullut väsynyt noita-akka. Sellainen, jolle pelkkä olemassa oleminen ei jostain syystä koskaan ollut tarpeeksi. Minun täytyi tehdä, saada aikaiseksi, saada tunnustus.

Kerttu on reipas ja aikaansaapa 35-vuotias opettaja, kahden lapsen äiti ja insinöörimiehen vaimo. On työtä, rakkautta ja kaunis omakotitalo kuin suomalaisen onnen vertauskuvana. Mutta jostain kynnyksen alta tai ovenraosta hiipii salakavala pimeys Kertun mieleen. Koskaan hän ei ole omasta mielestään tehnyt riittävästi, ollut tarpeeksi hyvä, osaava ja kaunis. Jossain Kertun sisimmässä on luterilaisen suorittajaminän väsäämä umpisolmu, joka on sekin syntynyt vaivihkaa, kuin itsestään vuosien myötä. Mutta mistä ja miten löytää se lanka, josta vetämällä vyyhti aukeaa tai ainakin pienenee siedettävän kokoiseksi?

Rauanjoen esikoisromaanista tutut goottihenkiset viittaukset ja aiheeseen sopivat intertekstit antavat kerronnalle syvyyttä ja pelastavat sen marimekkokuvioidulta, hivenen persoonattomalta keskiluokkaisuudelta. Jonain keväänä herään on hyvällä tavalla konstailematon. Siihen ei ole rakennettu monimutkaisia perspektiiviasetelmia, eikä se onneksi huku sisäisen maailman syövereihin. Kertun näkökulma on vahvasti arjessa kiinni, mikä luo kirjaan henkilökohtaiselta tuntuvan, mutta samalla myös yleispätevän tunnelman: näin voi tapahtua kenelle hyvänsä. 

Ja yhtä lailla myös lupaus toivosta esitetään romaanissa tavalla, joka on sovitettavissa laajempaan kuin vain tietynlaisen ihmisen kontekstiin.


Atena 2016
249  sivua


Toisaalla:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heidi Köngäs: Luvattu

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs (s. 1954) tarkastelee tänä syksynä ilmestyneessä romaanissaan Sandra Suomen sisällissotaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Romaanin päähenkilönä on vahva, rohkea ja työtä pelkäämätön nainen, kuten on ollut kautta Köngäksen koko tuotannon – alkaen jo esikoisromaanista Luvattu. Näihin naisiin olen tykästynyt, ja uskaltaisin jopa väittää, että heistä saa lukijakin voimaa. 

Luvattu kuvaa kiellettyä rakkautta 1800-luvun lopun maalaiskylässä. Köngäs on saanut aiheen oman sukunsa historiasta. Tarinan minäkertojan, nuoren Maijan esikuvana on ollut kirjailijan isoisän äiti. Hänet oli kuulutettu vaimoksi miehelle, joka menetti mielenterveytensä. Isoäiti, silloinen nuori piika, sai peruttua avioliiton ja perusti myöhemmin perheen toisen miehen kanssa.

Maija on piikana isossa talossa ja kihlattu Antti-rengille. Isäntä on luvannut nuorelleparille torpparinpaikan ja Antti on lähtenyt ratatöihin hirsirahoja tienaamaan. Maijan mielessä Antin paikan onkin ottanut toine…

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut.
Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa.

Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikankeltaiseksi ja pil…

Domenico Starnone: Kepponen

Domenico StarnonenKepponen tarjosi tämän kevään toistaiseksi  hienoimman lukuelämyksen. Kirja on aivan hervottoman hauska – nauroin monta kertaa tätä lukiessani ääneen – mutta samalla suorastaan riipaisevan koskettava.

Vanha mies, menestynyt kuvittaja, suostuu muutamaksi päiväksi tyttärensä 4-vuotiaan Mario-pojan kaitsijaksi Napoliin, entiseen lapsuudenkotiinsa, jossa asuu nykyään miehen tytär puolisonsa ja poikansa kanssa. Nokkela ja osaava Mario pistää vaarinsa todella koetukselle, niin fyysisesti kuin henkisesti, jopa pohtimaan elämänsä pohjavirtoja.

Kepponen on todella taidolla kirjoitettu. Starnone osaa loihtia esiin kaikki ihmisenä olemisen ja elämisen pienet, mutta merkitykselliset nyanssit. Henkilöhahmot ovat terävästi piirrettyjä: koomisia, traagisia – kerrassaan herkullisia!

(Starnonen kääntäjävaimoa Anita Rajaa on muuten arveltu Elena Ferranteksi.)


WSOY 2019
238 sivua
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä