Siirry pääsisältöön

Seppo Koivupuro: Elämääni sanoin ja kuvin



Oulujoen pohjoisrannalla sijaitseva Tuira on yksi Oulun suurimmista kaupunginosista. Kaupungin keskustaa ja Tuiraa erottavat vain Merikosken sillat. Nykyään kerrostalovaltainen alue oli ennen idyllinen puutalojen ja kauniiden piha-alueiden miljöö, jonka 1960- ja 1970-luvuilla alkanutta hävitystä on vaikea ajatella ilman pistosta sydämessä. 

Kirjailija Matti Hälli toi Tuiran kaunokirjallisuuteen, mutta muunlaista Tuiraa käsittelevää kirjallisuutta löytyy yllättävän vähän – Tuira olisi ilman muuta ansainnut oman historiikkinsa. Löysin kuitenkin kirjastosta Seppo Koivupuron muistelmateoksen Elämääni sanoin ja kuvin, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan 1930- ja 1940-lukujen Tuirassa.

Seppo Koivupuro syntyi marraskuun 10. päivä 1931 kotonaan Koskitie 34:ssa.

Kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni muistot liittyvät luonnollisesti monin tavoin pieneen ja vaatimattomaan kotimökkiimme Tuirassa, Merikosken alajuoksulla, Kuurojen koulun naapurustossa. - - Oulujoen rantaan oli matkaa tien ylitse vain satakunta metriä, joki laski juuri kohdallamme monien saarten pirstomaan merenlahteen, jota kutsuttiin Hartaanseläksi.

Perheen isä työskenteli kuorma-autonkuljettajana. Äiti hoiti kotona lapsia, joita oli kaikkiaan neljä, Seppo kuopuksena. Ansiotyössä Anna-äiti kävi aina kun sellaista oli tarjolla: kenkiä hän neuloi Tuirassa sijainneilla Niemelän ja Pikkaraisen kenkätehtailla, Merikosken voimalaitostyömaalla hän oli maatyöntekijänä ja Kuurojen koululla pyykkituvan hoitajana. Hän ompeli myös flanellisia aluspaitoja kaupungissa vaatetusalan liikettä pitäneelle Hamidullahin perheyritykselle. (Sama liike mainitaan muuten myös Joni Skiftesvikin romaanissa Lipsauttajat.) Tähän puuhaan lapsetkin osallistuivat ompelemalla nappeja.

Koivupuron näkökulma lapsuuteensa on maanläheinen ja arkisten sattumusten värittämä. Lähellä virtaava Oulujoki on keskeisessä roolissa jokapäiväisessä elämässä. Pyykki pestiin kesäisin ”turkistehtaan rannassa” ja polttopuut haettiin veneellä lähisaarista, pääasiassa Lammassaaresta. Piharakennuksessa tai liiterin vintillä oli kesäisin myös vuokralaisia, ”kortteerimiehiä”, jotka työskentelivät Oulujoen uitolla.

1930-luvulla elettiin varsin omavaraisesti, mutta ei sentään missään luontaistaloudessa. Osulassa tai torilla käytiin lähes päivittäin. Radio hankittiin hieman ennen talvisodan alkamista syksyllä 1939. Sotavuosina Koivupuroilla oli kotieläiminä vasikka, kanoja, lampaita ja jopa sikojakin. Nykyään karjuja näkee Tuirassa vain paikallisten juottoloiden patioilla.

Koivupuron kotitalo purettiin 1974 tai 1975.

Omakustanne 2008
72 sivua 

Toisaalla Tuirasta: 
Ilkka Tuomaala: Puu-Tuirasta kerrostaloalueeksi (historian pro gradu -tutkielma, 2015) 

Kommentit

  1. Tämä voisikin olla nykyiselle tuiralaiselle mielenkiitoinen kirja :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama