Otava 2011
431 sivua
431 sivua
Antti Tuurista tuli Kylmien kyytimiehen (2007) myötä kertaheitolla yksi lempikirjailijoistani. Miten joku voikaan kirjoittaa Suomen sisällissodasta niin kiihkottomasti, mutta vahvalla omallatunnolla? Kaunokirjalliset epiteetitkin ovat harmonisesti kohdillaan.
Ikitie jatkaa Kylmien kyytimiehestä ja Taivaanraapijoista (2005) tutun Jussi Ketolan elämänvaiheiden kuvausta. Ketolan sanomiset, tekemiset ja tekemättä jättämiset eivät ole Lapuan liikkeen miesten mieleen, ja kesällä 1930 hänet muilutetaan itärajalle. Siellä hänet on ilmeisestikin tarkoitus päästää päiviltään, mutta Ketola pääsee karkuun ja juoksee yli rajan Neuvostoliiton puolelle.
Henkihieveriin pahoinpidelty Ketola hoidetaan mitenkuten kuntoon petroskoilaisessa sairaalassa. Hän saa uuden nimen, henkilöllisyyden ja työpaikan. Uusi vaimokin löytyy Säteeksi nimetystä kolhoosista. Yhdessä Amerikasta Karjalaan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten kanssa Ketola rakentaa työläisten paratiisia, joka kääntyy kuitenkin Stalinin vainojen myötä verenpunaiseksi helvetiksi. Urkintaa, tekaistuja syytöksiä, mielivaltaisia murhia, joukkoteloituksia. Tämän kaiken Tuuri kuvaa kuin todeten: näin tapahtui.
Kauheuksien toteavan yksityiskohtaiseen kuvaukseen nivoutuukin henkilökohtainen Tuuri-lukuongelmani: tolkuton itkeminen. Niin kuin itkin Kylmien kyytimiehen kanssa, itkin myös Ikitietä lukiessani. Ja hieman epäilen, josko kukaan voi näitä kirjoja lukea liikuttumatta.
Totalitarismin hirveyksien rinnalle Tuuri asettaa Matti Kurikan ja Pekka Ervastin opit. Senkin hän osoittaa, miten vallanhimo ja sokea oikeassa olemisen usko ovat yhtäläisiä kaikkialla:
Yritin sanoa, ettei minua kohtaan ollut tunnettu armoa myöskään Suomessa, jossa oli väitetty minun olevan kommunisti ja isänmaanpetturi, kun olin puolustanut köyhän kansan asiaa, ja nyt Neuvostoliitossa minua pidettiin kulakkina, jonka synnit olivat raskaat: minulle ei näyttänyt löytyvän paikkaa maan päältä, minä sanoin. (s. 167)
Antti Tuurin kirjat ovat historiallisten romaanien aatelia. Ei siis ihme, että arvoisa Jukka Kemppinenkin piti tästä Tuurin 48.:sta proosateoksesta. Annan Ikitielle neljä ja puoli tähteä.
Minut Tuuri vakuutti aikoinaan Talvisodallaan, en ollut silloin vielä tiennyt sodasta juuri mitään ja muistan kuinka selkeästi sen sodan kauheus välittyi tekstin lakoonisuuden läpi. Mielikirjailijani tämäkin.
VastaaPoistaTuuri-fani olen minäkin! Rakastan hänen tapaansa kertoa ja sitä vinoa huumoria, jota hän viljelee. Pohjanmaa-sarja kokonaisuudessaan on todella hieno. Kirjoituksesi myötä hoksasin, etten ole lukenut Tuuria vuosiin ja nämä uusimmat ovat menneet ohi. Pitää ehdottomasti tutustua!
VastaaPoistaKylmien kyytimies menee mulla jopa kaikkien aikojen kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. Niin vaikuttava se oli.
VastaaPoistaMinulle Tuuri on kirjailijana tuntematon, ainoa kosketus häneen on elokuvien kautta. Kirjoituksesi perusteella mielenkiintoni heräsi, erityisesti kun mainitsit Kurikan ja Ervastin. Pitää ottaa lukulistalle.
VastaaPoista