Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Ikitie


Otava 2011
431 sivua


Antti Tuurista tuli Kylmien kyytimiehen (2007) myötä kertaheitolla yksi lempikirjailijoistani. Miten joku voikaan kirjoittaa Suomen sisällissodasta niin kiihkottomasti, mutta vahvalla omallatunnolla? Kaunokirjalliset epiteetitkin ovat harmonisesti kohdillaan.

Ikitie jatkaa Kylmien kyytimiehestä ja Taivaanraapijoista (2005) tutun Jussi Ketolan elämänvaiheiden kuvausta. Ketolan sanomiset, tekemiset ja tekemättä jättämiset eivät ole Lapuan liikkeen miesten mieleen, ja kesällä 1930 hänet muilutetaan itärajalle. Siellä hänet on ilmeisestikin tarkoitus päästää päiviltään, mutta Ketola pääsee karkuun ja juoksee yli rajan Neuvostoliiton puolelle.

Henkihieveriin pahoinpidelty Ketola hoidetaan mitenkuten kuntoon petroskoilaisessa sairaalassa. Hän saa uuden nimen, henkilöllisyyden ja työpaikan. Uusi vaimokin löytyy Säteeksi nimetystä kolhoosista. Yhdessä Amerikasta Karjalaan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten kanssa Ketola rakentaa työläisten paratiisia, joka kääntyy kuitenkin Stalinin vainojen myötä verenpunaiseksi helvetiksi. Urkintaa, tekaistuja syytöksiä, mielivaltaisia murhia, joukkoteloituksia. Tämän kaiken Tuuri kuvaa kuin todeten: näin tapahtui.

Kauheuksien toteavan yksityiskohtaiseen kuvaukseen nivoutuukin henkilökohtainen Tuuri-lukuongelmani: tolkuton itkeminen. Niin kuin itkin Kylmien kyytimiehen kanssa, itkin myös Ikitietä lukiessani. Ja hieman epäilen, josko kukaan voi näitä kirjoja lukea liikuttumatta.

Totalitarismin hirveyksien rinnalle Tuuri asettaa Matti Kurikan ja Pekka Ervastin opit. Senkin hän osoittaa, miten vallanhimo ja sokea oikeassa olemisen usko ovat yhtäläisiä kaikkialla:

Yritin sanoa, ettei minua kohtaan ollut tunnettu armoa myöskään Suomessa, jossa oli väitetty minun olevan kommunisti ja isänmaanpetturi, kun olin puolustanut köyhän kansan asiaa, ja nyt Neuvostoliitossa minua pidettiin kulakkina, jonka synnit olivat raskaat: minulle ei näyttänyt löytyvän paikkaa maan päältä, minä sanoin. (s. 167)

Antti Tuurin kirjat ovat historiallisten romaanien aatelia. Ei siis ihme, että arvoisa Jukka Kemppinenkin piti tästä Tuurin 48.:sta proosateoksesta. Annan Ikitielle neljä ja puoli tähteä.

Kommentit

  1. Minut Tuuri vakuutti aikoinaan Talvisodallaan, en ollut silloin vielä tiennyt sodasta juuri mitään ja muistan kuinka selkeästi sen sodan kauheus välittyi tekstin lakoonisuuden läpi. Mielikirjailijani tämäkin.

    VastaaPoista
  2. Tuuri-fani olen minäkin! Rakastan hänen tapaansa kertoa ja sitä vinoa huumoria, jota hän viljelee. Pohjanmaa-sarja kokonaisuudessaan on todella hieno. Kirjoituksesi myötä hoksasin, etten ole lukenut Tuuria vuosiin ja nämä uusimmat ovat menneet ohi. Pitää ehdottomasti tutustua!

    VastaaPoista
  3. Kylmien kyytimies menee mulla jopa kaikkien aikojen kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. Niin vaikuttava se oli.

    VastaaPoista
  4. Minulle Tuuri on kirjailijana tuntematon, ainoa kosketus häneen on elokuvien kautta. Kirjoituksesi perusteella mielenkiintoni heräsi, erityisesti kun mainitsit Kurikan ja Ervastin. Pitää ottaa lukulistalle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama