Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Ikitie


Otava 2011
431 sivua


Antti Tuurista tuli Kylmien kyytimiehen (2007) myötä kertaheitolla yksi lempikirjailijoistani. Miten joku voikaan kirjoittaa Suomen sisällissodasta niin kiihkottomasti, mutta vahvalla omallatunnolla? Kaunokirjalliset epiteetitkin ovat harmonisesti kohdillaan.

Ikitie jatkaa Kylmien kyytimiehestä ja Taivaanraapijoista (2005) tutun Jussi Ketolan elämänvaiheiden kuvausta. Ketolan sanomiset, tekemiset ja tekemättä jättämiset eivät ole Lapuan liikkeen miesten mieleen, ja kesällä 1930 hänet muilutetaan itärajalle. Siellä hänet on ilmeisestikin tarkoitus päästää päiviltään, mutta Ketola pääsee karkuun ja juoksee yli rajan Neuvostoliiton puolelle.

Henkihieveriin pahoinpidelty Ketola hoidetaan mitenkuten kuntoon petroskoilaisessa sairaalassa. Hän saa uuden nimen, henkilöllisyyden ja työpaikan. Uusi vaimokin löytyy Säteeksi nimetystä kolhoosista. Yhdessä Amerikasta Karjalaan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten kanssa Ketola rakentaa työläisten paratiisia, joka kääntyy kuitenkin Stalinin vainojen myötä verenpunaiseksi helvetiksi. Urkintaa, tekaistuja syytöksiä, mielivaltaisia murhia, joukkoteloituksia. Tämän kaiken Tuuri kuvaa kuin todeten: näin tapahtui.

Kauheuksien toteavan yksityiskohtaiseen kuvaukseen nivoutuukin henkilökohtainen Tuuri-lukuongelmani: tolkuton itkeminen. Niin kuin itkin Kylmien kyytimiehen kanssa, itkin myös Ikitietä lukiessani. Ja hieman epäilen, josko kukaan voi näitä kirjoja lukea liikuttumatta.

Totalitarismin hirveyksien rinnalle Tuuri asettaa Matti Kurikan ja Pekka Ervastin opit. Senkin hän osoittaa, miten vallanhimo ja sokea oikeassa olemisen usko ovat yhtäläisiä kaikkialla:

Yritin sanoa, ettei minua kohtaan ollut tunnettu armoa myöskään Suomessa, jossa oli väitetty minun olevan kommunisti ja isänmaanpetturi, kun olin puolustanut köyhän kansan asiaa, ja nyt Neuvostoliitossa minua pidettiin kulakkina, jonka synnit olivat raskaat: minulle ei näyttänyt löytyvän paikkaa maan päältä, minä sanoin. (s. 167)

Antti Tuurin kirjat ovat historiallisten romaanien aatelia. Ei siis ihme, että arvoisa Jukka Kemppinenkin piti tästä Tuurin 48.:sta proosateoksesta. Annan Ikitielle neljä ja puoli tähteä.

Kommentit

  1. Minut Tuuri vakuutti aikoinaan Talvisodallaan, en ollut silloin vielä tiennyt sodasta juuri mitään ja muistan kuinka selkeästi sen sodan kauheus välittyi tekstin lakoonisuuden läpi. Mielikirjailijani tämäkin.

    VastaaPoista
  2. Tuuri-fani olen minäkin! Rakastan hänen tapaansa kertoa ja sitä vinoa huumoria, jota hän viljelee. Pohjanmaa-sarja kokonaisuudessaan on todella hieno. Kirjoituksesi myötä hoksasin, etten ole lukenut Tuuria vuosiin ja nämä uusimmat ovat menneet ohi. Pitää ehdottomasti tutustua!

    VastaaPoista
  3. Kylmien kyytimies menee mulla jopa kaikkien aikojen kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. Niin vaikuttava se oli.

    VastaaPoista
  4. Minulle Tuuri on kirjailijana tuntematon, ainoa kosketus häneen on elokuvien kautta. Kirjoituksesi perusteella mielenkiintoni heräsi, erityisesti kun mainitsit Kurikan ja Ervastin. Pitää ottaa lukulistalle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kuuntelin tätä vuonna 1974 ilmestynyttä romaania osittain äänikirjana ja kuuntelemisesta teki erittäin miellyttävän kokemuksen se, että kirjan lukee näyttelijä Liisamaija Laaksonen , jonka ääni sopii Joenpellon henkilöiden puheenparteen ja kerrontaan erinomaisesti. Nykyään ehkä vähän unohdettu Eeva Joenpelto teki aikanaan mittavan uran kirjailijana. Hänen esikoisromaaninsa Seitsemän päivää ilmestyi vuonna 1946 ja viimeinen teos Uskomattomia uhrauksia vuonna 2000. Neliosainen Lohja -sarjakin oli sekä myynti- että arvostelumenestys. Lohja-sarjaa voisikin pitää vaikkapa Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan edeltäjänä, vaikka tietenkin nämä sarjat edustavat kumpainenkin omaa tyyliään ja aikaansa.   Vetää kaikista ovista alkaa keväästä 1919, jolloin kansalaissota oli vielä monella tavalla läsnä. Kerronnan keskiössä oleva Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, ja hänen vaimonsa Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei ole oikein muuta tekemistä kuin virkka...

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...

Paavo Rintala: Pojat

Otava 1958 Teuvo Pakkala toi kirjallisuuteen Oulun Vaaran kaupunginosan, Matti Hälli Tuiran, Paavo Rintala puolestaan lapsuus- ja kouluvuosiensa Raksilan. Työläisten ja köyhien alueita kaikki tyynni.  Rintalan Raksila ajoittuu jatkosotaan. Oulu oli saksalaisten varuskuntakaupunki ja kaupungintalollakin liehuivat hakaristiliput. Tuiraan rakennettua saksalaisten suurinta parakkikylää kutsuttiin Pikku-Berliiniksi ja tämä nimitys elää yhä osana paikallishistoriaa yhtä lailla kuin esimerkiksi Koskela tunnetaan Pikku-Moskovana. Kotirintaman arki näyttäytyy romaanissa kaupankäyntinä ja vehtaamisena saksalaisten kanssa. Sota on luonut poikkeusolot, joissa normaalit käytöskoodit eivät välttämättä päde. Kerronnan keskiössä toimivalle raksilalaiselle poikasakille sota on ennen kaikkea jännittävää peliä ja saksalaissotilaiden ja heidän heilojensa ”vaanimista”, jos kohta Immu, Pate, Urkki, Matti ja etenkin oman onnensa nojaan jätetty Jake oppivat tuntemaan myös sodan nurjemman puole...