Siirry pääsisältöön

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike


WSOY 2012
130 sivua
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun vaikka kuinka hitaasti ja säästellen yritin lukea, niin liian pian loppui Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Oli niin mukavaa seurata vanhan jäärän edesottamuksia ja ajatuksenkulkuja tällä kertaa gastronomisesta näkökulmasta.
Sanoin opettelevani ruuanlaiton emäntäni keittokirjasta ja kuukauden kuluttua tänne saa tulla kuka tahansa sosiaaliministeri, kyttä taikka pakkohuostaanottaja katsomaan selviänkö vai nuhjaannunko.
Vaimo makaa sairaalan vuodeosastolla, ja niin on Mielensäpahoittajan opeteltava ruoanlaitto. Ensimmäisenä opeteltavien ruokalajien listalla on ruskea kastike, joka muodostaa perunan ohella Mielensäpahoittajan ruokavalion perustan. ”Karpoamista” hän ei tietenkään ymmärrä ja mielensä siitä pahoittaa, kun pekonia, pihviä, munia ja voita hamstrataan kuin Huovis-Veikon kirjasessa. ”Eilen oli voi syntiä, nyt se loppuu kaupasta kuin pitkät kalsongit joulusesonkina, koska onkin muotia.”

Ruoanlaiton lomassa Mielensäpahoittaja pohdiskelee nykyajan elämänmenoa ja ilmiöitä tuttuun ennen-oli-kaikki-paremmin -tyyliinsä, jos kohta aavistuksen lientyneenä. Osansa saavat niin maapallon toiselta puolelta rahdatut ruoka-ainekset kuin pikaruoka- ja kertakäyttökulttuurikin. Ja vaikka kaikki outo ja uusi onkin epäilyttävää, ei Mielensäpahoittaja ole rasisti tai umpimielinen. Siinä lienee hänen viisautensa salaisuus.

Usein ajatus karkaa käsittelemään muuta kuin syömistä ja ruokaa, mikä elävöittää kerrontaa ja tuo siihen ulottuvuuksia. Ajatuksen poljento on kuitenkin ennallaan ja hyvä niin, sillä miksipä kerran toimivaksi koettua pitäisikään mennä muuttamaan.

Vaan miksi pitää kirjoittaa ruskeakastike yhteen? Kyllä en ymmärrä.

Kommentit

  1. En ymmärtänyt minäkään miksi ruskeakastike eikä ruskea kastike. Pöh. Jäi ensimmäiselle osalle kakkoseksi, mutta ihana kirja kuitenkin :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heidi Köngäs: Luvattu

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs (s. 1954) tarkastelee tänä syksynä ilmestyneessä romaanissaan Sandra Suomen sisällissotaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Romaanin päähenkilönä on vahva, rohkea ja työtä pelkäämätön nainen, kuten on ollut kautta Köngäksen koko tuotannon – alkaen jo esikoisromaanista Luvattu. Näihin naisiin olen tykästynyt, ja uskaltaisin jopa väittää, että heistä saa lukijakin voimaa. 

Luvattu kuvaa kiellettyä rakkautta 1800-luvun lopun maalaiskylässä. Köngäs on saanut aiheen oman sukunsa historiasta. Tarinan minäkertojan, nuoren Maijan esikuvana on ollut kirjailijan isoisän äiti. Hänet oli kuulutettu vaimoksi miehelle, joka menetti mielenterveytensä. Isoäiti, silloinen nuori piika, sai peruttua avioliiton ja perusti myöhemmin perheen toisen miehen kanssa.

Maija on piikana isossa talossa ja kihlattu Antti-rengille. Isäntä on luvannut nuorelleparille torpparinpaikan ja Antti on lähtenyt ratatöihin hirsirahoja tienaamaan. Maijan mielessä Antin paikan onkin ottanut toine…

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut.
Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa.

Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikankeltaiseksi ja pil…

Domenico Starnone: Kepponen

Domenico StarnonenKepponen tarjosi tämän kevään toistaiseksi  hienoimman lukuelämyksen. Kirja on aivan hervottoman hauska – nauroin monta kertaa tätä lukiessani ääneen – mutta samalla suorastaan riipaisevan koskettava.

Vanha mies, menestynyt kuvittaja, suostuu muutamaksi päiväksi tyttärensä 4-vuotiaan Mario-pojan kaitsijaksi Napoliin, entiseen lapsuudenkotiinsa, jossa asuu nykyään miehen tytär puolisonsa ja poikansa kanssa. Nokkela ja osaava Mario pistää vaarinsa todella koetukselle, niin fyysisesti kuin henkisesti, jopa pohtimaan elämänsä pohjavirtoja.

Kepponen on todella taidolla kirjoitettu. Starnone osaa loihtia esiin kaikki ihmisenä olemisen ja elämisen pienet, mutta merkitykselliset nyanssit. Henkilöhahmot ovat terävästi piirrettyjä: koomisia, traagisia – kerrassaan herkullisia!

(Starnonen kääntäjävaimoa Anita Rajaa on muuten arveltu Elena Ferranteksi.)


WSOY 2019
238 sivua
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä