Siirry pääsisältöön

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike


WSOY 2012
130 sivua
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun vaikka kuinka hitaasti ja säästellen yritin lukea, niin liian pian loppui Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Oli niin mukavaa seurata vanhan jäärän edesottamuksia ja ajatuksenkulkuja tällä kertaa gastronomisesta näkökulmasta.
Sanoin opettelevani ruuanlaiton emäntäni keittokirjasta ja kuukauden kuluttua tänne saa tulla kuka tahansa sosiaaliministeri, kyttä taikka pakkohuostaanottaja katsomaan selviänkö vai nuhjaannunko.
Vaimo makaa sairaalan vuodeosastolla, ja niin on Mielensäpahoittajan opeteltava ruoanlaitto. Ensimmäisenä opeteltavien ruokalajien listalla on ruskea kastike, joka muodostaa perunan ohella Mielensäpahoittajan ruokavalion perustan. ”Karpoamista” hän ei tietenkään ymmärrä ja mielensä siitä pahoittaa, kun pekonia, pihviä, munia ja voita hamstrataan kuin Huovis-Veikon kirjasessa. ”Eilen oli voi syntiä, nyt se loppuu kaupasta kuin pitkät kalsongit joulusesonkina, koska onkin muotia.”

Ruoanlaiton lomassa Mielensäpahoittaja pohdiskelee nykyajan elämänmenoa ja ilmiöitä tuttuun ennen-oli-kaikki-paremmin -tyyliinsä, jos kohta aavistuksen lientyneenä. Osansa saavat niin maapallon toiselta puolelta rahdatut ruoka-ainekset kuin pikaruoka- ja kertakäyttökulttuurikin. Ja vaikka kaikki outo ja uusi onkin epäilyttävää, ei Mielensäpahoittaja ole rasisti tai umpimielinen. Siinä lienee hänen viisautensa salaisuus.

Usein ajatus karkaa käsittelemään muuta kuin syömistä ja ruokaa, mikä elävöittää kerrontaa ja tuo siihen ulottuvuuksia. Ajatuksen poljento on kuitenkin ennallaan ja hyvä niin, sillä miksipä kerran toimivaksi koettua pitäisikään mennä muuttamaan.

Vaan miksi pitää kirjoittaa ruskeakastike yhteen? Kyllä en ymmärrä.

Kommentit

  1. En ymmärtänyt minäkään miksi ruskeakastike eikä ruskea kastike. Pöh. Jäi ensimmäiselle osalle kakkoseksi, mutta ihana kirja kuitenkin :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama