torstai 2. elokuuta 2012

Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö


WSOY 1976
156 sivua
Maailma jakautui kahteen osaan, mustaan ja valkoiseen. Oli kahdenlaisia ihmisiä. Uskovaisia ja uskottomia.
Lestadiolaisuus on ollut viime aikoina paljon esillä ja tavalla tai toisella se koskettaa miltei jokaista pohjoissuomalaista. Voitaisiin kai perustellusti sanoa, että lestadiolaisuus – ja nimenomaan vanhoillislestadiolaisuus – on osa pohjoista mentaliteettia.

Oululaisen Anna-Maija Ylimaulan vuonna 1976 ilmestynyt esikoisromaani Papintyttö kuvaa päähenkilönsä Ellun, papin tyttären kasvua aikuiseksi ja irtaantumista lestadiolaisesta liikkeestä kohti omaa elämänkatsomusta. Ellun identiteettiprojektin vaiheet ja uskonnollisen kaksinaismoraalin kritiikki kulkevat rinnakkain, elämyksellisinä tuokiokuvina.
Asiat, jotka olivat lapsena syntiä, eivät olleet sitä enää. - - Ne synnit, joista nykyisin saarnataan, eikö niidenkin aihepiiriä pitäisi tarkistaa? Eikö loppujen lopuksi ole hyvin epäolennaista se, jos joku haluaa käyttää huulipunaa, tanssia, katsoa televisiota tai juoda keskiolutta, kun maailmassa on suuria syntejä, räikeitä epäoikeudenmukaisuuksia? - - Miksi ei saarnata ahneudesta, välinpitämättömyydestä, kateudesta, ilkeydestä?
Ellu ihmettelee lestadiolaisyhteisön hierarkkisuutta ja vahvasti ambivalenttia maailmankuvaa. Etenkin naisen asema uskonyhteisössä kaihertaa hänen mieltään. Onko jatkuvien raskauksien ja synnytyksien uuvuttama elämä suuren lapsikatraan paimenena se ainoa oikea vaihtoehto?

Ellu lähtee Tipalan tyttölyseoon, aloittaa arkkitehtiopinnot, avioituu ja perustaa perheen. Hän ei valitse lapsuudenkotinsa lestadiolaista elämäntapaa, mutta ei käännä sille myöskään kokonaan selkäänsä. Uskonyhteisön yhteisöllisyys ja perhekeskeisyys, anteeksianto ja vanhempien arvomaailma ovat tukipilareita, joihin voi nojata aikuisenakin.

Romaani sai aikoinaan hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Lestadiolaisten pää-äänenkannattaja Päivämies tuomitsi sen synniksi, mutta kirjallisuuskritiikeissä teosta kiiteltiin avoimuudesta ja nähtiin, että kirjalle oli tilausta.

Itse viehätyin Papintytön havainnollisesta ja samalla vertauskuvallisesta kielestä sekä ironisista huomioista, jotka paljastivat minäkertojan suhteellisuudentajun. On vaatinut myös aikamoista rohkeutta kirjoittaa asioista, jotka ovat olleet tabuja laajemmaltikin kuin vain lestadiolaisessa diskurssissa.


4 kommenttia:

  1. Tämä on kiinnostava kirja! Hauskaa muuten, kun luin postaustasi, aloin miettiä, että tämähän taisi saada aikamoisen vastaanoton... ja sitten sinä kirjoititkin siitä. :-) Mukavaa siis, että kirjoitit tästä!

    Mitenhän tämä muuten rinnastuu teemoiltaan Ahon Papin tyttäreen tai Canthin Papin perheeseen? Itse en kumastakaan muista paljoakaan... :-/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Canthia ja Ylimaulaa yhdistänee uskonnollisen lapsuudenkodin ja jälkikasvun aatteiden ristiriita.

      Ylimaulan saamaa vastaanottoa on kiinnostavaa verrata Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen Maijan tarinan (2012) herättämään keskusteluun. Millä tavalla asiat ovat muuttuneet 36 vuodessa?

      Poista
  2. Aija Hannilan tuore "Valon lapsi" sivuaa samaa uskonnollista aihepiiriä : vanhoillislestadiolaisen, seksuaalisesti hyväksikäytetyn Inkan tarina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Titta hoksautuksesta. Valon lapsi menee lukulistalle.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...