Siirry pääsisältöön

Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö


WSOY 1976
156 sivua
Maailma jakautui kahteen osaan, mustaan ja valkoiseen. Oli kahdenlaisia ihmisiä. Uskovaisia ja uskottomia.
Lestadiolaisuus on ollut viime aikoina paljon esillä ja tavalla tai toisella se koskettaa miltei jokaista pohjoissuomalaista. Voitaisiin kai perustellusti sanoa, että lestadiolaisuus – ja nimenomaan vanhoillislestadiolaisuus – on osa pohjoista mentaliteettia.

Oululaisen Anna-Maija Ylimaulan vuonna 1976 ilmestynyt esikoisromaani Papintyttö kuvaa päähenkilönsä Ellun, papin tyttären kasvua aikuiseksi ja irtaantumista lestadiolaisesta liikkeestä kohti omaa elämänkatsomusta. Ellun identiteettiprojektin vaiheet ja uskonnollisen kaksinaismoraalin kritiikki kulkevat rinnakkain, elämyksellisinä tuokiokuvina.
Asiat, jotka olivat lapsena syntiä, eivät olleet sitä enää. - - Ne synnit, joista nykyisin saarnataan, eikö niidenkin aihepiiriä pitäisi tarkistaa? Eikö loppujen lopuksi ole hyvin epäolennaista se, jos joku haluaa käyttää huulipunaa, tanssia, katsoa televisiota tai juoda keskiolutta, kun maailmassa on suuria syntejä, räikeitä epäoikeudenmukaisuuksia? - - Miksi ei saarnata ahneudesta, välinpitämättömyydestä, kateudesta, ilkeydestä?
Ellu ihmettelee lestadiolaisyhteisön hierarkkisuutta ja vahvasti ambivalenttia maailmankuvaa. Etenkin naisen asema uskonyhteisössä kaihertaa hänen mieltään. Onko jatkuvien raskauksien ja synnytyksien uuvuttama elämä suuren lapsikatraan paimenena se ainoa oikea vaihtoehto?

Ellu lähtee Tipalan tyttölyseoon, aloittaa arkkitehtiopinnot, avioituu ja perustaa perheen. Hän ei valitse lapsuudenkotinsa lestadiolaista elämäntapaa, mutta ei käännä sille myöskään kokonaan selkäänsä. Uskonyhteisön yhteisöllisyys ja perhekeskeisyys, anteeksianto ja vanhempien arvomaailma ovat tukipilareita, joihin voi nojata aikuisenakin.

Romaani sai aikoinaan hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Lestadiolaisten pää-äänenkannattaja Päivämies tuomitsi sen synniksi, mutta kirjallisuuskritiikeissä teosta kiiteltiin avoimuudesta ja nähtiin, että kirjalle oli tilausta.

Itse viehätyin Papintytön havainnollisesta ja samalla vertauskuvallisesta kielestä sekä ironisista huomioista, jotka paljastivat minäkertojan suhteellisuudentajun. On vaatinut myös aikamoista rohkeutta kirjoittaa asioista, jotka ovat olleet tabuja laajemmaltikin kuin vain lestadiolaisessa diskurssissa.


Kommentit

  1. Tämä on kiinnostava kirja! Hauskaa muuten, kun luin postaustasi, aloin miettiä, että tämähän taisi saada aikamoisen vastaanoton... ja sitten sinä kirjoititkin siitä. :-) Mukavaa siis, että kirjoitit tästä!

    Mitenhän tämä muuten rinnastuu teemoiltaan Ahon Papin tyttäreen tai Canthin Papin perheeseen? Itse en kumastakaan muista paljoakaan... :-/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Canthia ja Ylimaulaa yhdistänee uskonnollisen lapsuudenkodin ja jälkikasvun aatteiden ristiriita.

      Ylimaulan saamaa vastaanottoa on kiinnostavaa verrata Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen Maijan tarinan (2012) herättämään keskusteluun. Millä tavalla asiat ovat muuttuneet 36 vuodessa?

      Poista
  2. Aija Hannilan tuore "Valon lapsi" sivuaa samaa uskonnollista aihepiiriä : vanhoillislestadiolaisen, seksuaalisesti hyväksikäytetyn Inkan tarina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Titta hoksautuksesta. Valon lapsi menee lukulistalle.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heidi Köngäs: Luvattu

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs (s. 1954) tarkastelee tänä syksynä ilmestyneessä romaanissaan Sandra Suomen sisällissotaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Romaanin päähenkilönä on vahva, rohkea ja työtä pelkäämätön nainen, kuten on ollut kautta Köngäksen koko tuotannon – alkaen jo esikoisromaanista Luvattu. Näihin naisiin olen tykästynyt, ja uskaltaisin jopa väittää, että heistä saa lukijakin voimaa. 

Luvattu kuvaa kiellettyä rakkautta 1800-luvun lopun maalaiskylässä. Köngäs on saanut aiheen oman sukunsa historiasta. Tarinan minäkertojan, nuoren Maijan esikuvana on ollut kirjailijan isoisän äiti. Hänet oli kuulutettu vaimoksi miehelle, joka menetti mielenterveytensä. Isoäiti, silloinen nuori piika, sai peruttua avioliiton ja perusti myöhemmin perheen toisen miehen kanssa.

Maija on piikana isossa talossa ja kihlattu Antti-rengille. Isäntä on luvannut nuorelleparille torpparinpaikan ja Antti on lähtenyt ratatöihin hirsirahoja tienaamaan. Maijan mielessä Antin paikan onkin ottanut toine…

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut.
Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa.

Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikankeltaiseksi ja pil…

Domenico Starnone: Kepponen

Domenico StarnonenKepponen tarjosi tämän kevään toistaiseksi  hienoimman lukuelämyksen. Kirja on aivan hervottoman hauska – nauroin monta kertaa tätä lukiessani ääneen – mutta samalla suorastaan riipaisevan koskettava.

Vanha mies, menestynyt kuvittaja, suostuu muutamaksi päiväksi tyttärensä 4-vuotiaan Mario-pojan kaitsijaksi Napoliin, entiseen lapsuudenkotiinsa, jossa asuu nykyään miehen tytär puolisonsa ja poikansa kanssa. Nokkela ja osaava Mario pistää vaarinsa todella koetukselle, niin fyysisesti kuin henkisesti, jopa pohtimaan elämänsä pohjavirtoja.

Kepponen on todella taidolla kirjoitettu. Starnone osaa loihtia esiin kaikki ihmisenä olemisen ja elämisen pienet, mutta merkitykselliset nyanssit. Henkilöhahmot ovat terävästi piirrettyjä: koomisia, traagisia – kerrassaan herkullisia!

(Starnonen kääntäjävaimoa Anita Rajaa on muuten arveltu Elena Ferranteksi.)


WSOY 2019
238 sivua
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä