Siirry pääsisältöön

Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö


WSOY 1976
156 sivua
Maailma jakautui kahteen osaan, mustaan ja valkoiseen. Oli kahdenlaisia ihmisiä. Uskovaisia ja uskottomia.
Lestadiolaisuus on ollut viime aikoina paljon esillä ja tavalla tai toisella se koskettaa miltei jokaista pohjoissuomalaista. Voitaisiin kai perustellusti sanoa, että lestadiolaisuus – ja nimenomaan vanhoillislestadiolaisuus – on osa pohjoista mentaliteettia.

Oululaisen Anna-Maija Ylimaulan vuonna 1976 ilmestynyt esikoisromaani Papintyttö kuvaa päähenkilönsä Ellun, papin tyttären kasvua aikuiseksi ja irtaantumista lestadiolaisesta liikkeestä kohti omaa elämänkatsomusta. Ellun identiteettiprojektin vaiheet ja uskonnollisen kaksinaismoraalin kritiikki kulkevat rinnakkain, elämyksellisinä tuokiokuvina.
Asiat, jotka olivat lapsena syntiä, eivät olleet sitä enää. - - Ne synnit, joista nykyisin saarnataan, eikö niidenkin aihepiiriä pitäisi tarkistaa? Eikö loppujen lopuksi ole hyvin epäolennaista se, jos joku haluaa käyttää huulipunaa, tanssia, katsoa televisiota tai juoda keskiolutta, kun maailmassa on suuria syntejä, räikeitä epäoikeudenmukaisuuksia? - - Miksi ei saarnata ahneudesta, välinpitämättömyydestä, kateudesta, ilkeydestä?
Ellu ihmettelee lestadiolaisyhteisön hierarkkisuutta ja vahvasti ambivalenttia maailmankuvaa. Etenkin naisen asema uskonyhteisössä kaihertaa hänen mieltään. Onko jatkuvien raskauksien ja synnytyksien uuvuttama elämä suuren lapsikatraan paimenena se ainoa oikea vaihtoehto?

Ellu lähtee Tipalan tyttölyseoon, aloittaa arkkitehtiopinnot, avioituu ja perustaa perheen. Hän ei valitse lapsuudenkotinsa lestadiolaista elämäntapaa, mutta ei käännä sille myöskään kokonaan selkäänsä. Uskonyhteisön yhteisöllisyys ja perhekeskeisyys, anteeksianto ja vanhempien arvomaailma ovat tukipilareita, joihin voi nojata aikuisenakin.

Romaani sai aikoinaan hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Lestadiolaisten pää-äänenkannattaja Päivämies tuomitsi sen synniksi, mutta kirjallisuuskritiikeissä teosta kiiteltiin avoimuudesta ja nähtiin, että kirjalle oli tilausta.

Itse viehätyin Papintytön havainnollisesta ja samalla vertauskuvallisesta kielestä sekä ironisista huomioista, jotka paljastivat minäkertojan suhteellisuudentajun. On vaatinut myös aikamoista rohkeutta kirjoittaa asioista, jotka ovat olleet tabuja laajemmaltikin kuin vain lestadiolaisessa diskurssissa.


Kommentit

  1. Tämä on kiinnostava kirja! Hauskaa muuten, kun luin postaustasi, aloin miettiä, että tämähän taisi saada aikamoisen vastaanoton... ja sitten sinä kirjoititkin siitä. :-) Mukavaa siis, että kirjoitit tästä!

    Mitenhän tämä muuten rinnastuu teemoiltaan Ahon Papin tyttäreen tai Canthin Papin perheeseen? Itse en kumastakaan muista paljoakaan... :-/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Canthia ja Ylimaulaa yhdistänee uskonnollisen lapsuudenkodin ja jälkikasvun aatteiden ristiriita.

      Ylimaulan saamaa vastaanottoa on kiinnostavaa verrata Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen Maijan tarinan (2012) herättämään keskusteluun. Millä tavalla asiat ovat muuttuneet 36 vuodessa?

      Poista
  2. Aija Hannilan tuore "Valon lapsi" sivuaa samaa uskonnollista aihepiiriä : vanhoillislestadiolaisen, seksuaalisesti hyväksikäytetyn Inkan tarina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Titta hoksautuksesta. Valon lapsi menee lukulistalle.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama