Siirry pääsisältöön

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä


Alkuteos: Populärmusik från Vittula
Suomentanut Outi Menna
Like 2001
267 sivua 

Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta: 
Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja.
Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.
 

Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita myöten jytisyttävän rockin. Niila saa Amerikan serkuiltaan lahjaksi Beatlesin singlen Rock 'n' Roll Music:
Kaksoset olivat ostaneetkin jotain. He kaivoivat paperikassista single-levyn, jossa oli englantilainen hintalappu.
- Beatles, minä tavasin hitaasti. Roskn roll musis.
Romaanin samanaikaisesti sisäpuolinen ja toisaalta etäännytetty näkökulma tuo mieleen Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomen, jossa siinäkin ponnistetaan aikuisuuteen musiikin tukemana.

Matin masoniittilevystä sahaama leikkikitara vaihtuu oikeaan ja pojat perustavat bändin uuden musiikinopettajansa kannustamana. Skoonen murretta vahvasti puhuva, työtapaturmassa sormensa menettänyt Greger on yksi romaanin persoonallisimmista ja sympaattisimmista hahmoista. Hän löytää Matin ja Niilan piilevät kyvyt ja vahvistaa heidän itseluottamustaan. 


Vittulajängän henkilöhahmot eivät tosin muutoinkaan ole samasta puusta veistettyjä. On uskovaisia, ronskeja eukkoja, kommunisteja, väkivahvoja maajusseja ja yksi Lapin tarinaperinteen mukainen noita. Heitä kaikkia yhdistää Tornionlaakson kulttuuri ja juuret tai ”miksi hitoksi sitä nyt kutsuttiinkaan”.


Myös Vittulajänkä on itsessään yksi kirjan päähenkilöistä. Se ammentaa voimansa maagisen realistisesta tarinoinnista, jossa mikä tahansa sattumus saattaa saada ylimaalliset mittasuhteet. Hääjuhlista sukeutuu voimain mittelö ja isoisän syntymäpäivistä banaalit juopottelukisat. Totutut asetelmat nyrjähtävät hetkeksi raiteiltaan, jolloin itsestäänselvyydet kyseenalaistuvat ja mahdottomasta tulee mahdollista.


Romaanin tunnelmassa on hilpeyden ohella myös vahvasti lämpöä ja huumoria, loppupuolella ripaus haikeuttakin.


Muualla:
Elokuvan traileri

Kommentit

  1. Ihastuin tähän kovasti, ajankuvaan ja henkilöhahmoihin ja tuohon vähän maagis-realistiseen kerrontaan. Olen lukenut kirjan pariin otteeseen ja nähnyt myös teatteriesityksenä Oulussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja on todellakin aivan mainio, ansaitsi kyllä saamansa August-palkinnon. Elokuvakin on katsomisen arvoinen. Oulun teatteriesitys jäi multa harmillisesti näkemättä.

      Poista
  2. "Romaanin tunnelmassa on hilpeyden ohella myös vahvasti lämpöä ja huumoria, loppupuolella ripaus haikeuttakin." Kylläpä tiivistit osuvasti kirjan tunnelmat :) Olen lukenut tämän AEB (aikaan ennen blogia) ja nähnyt elokuvankin, ei noussut suosikikseni mutta jotain haikeaa, hauskaa ja todentuntua siinä oli!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikanke