Siirry pääsisältöön

Pentti Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä


Gummerus 1938
233 sivua


  – Mitä tämä on? – Kankaan Ossi oli vilpittömästi hämmästynyt.
  – Ettekö muista? Tuo nuorehko mieshenkilö lähestyi ja otti sulavalla liikkeellä lakin Kankaan Ossin päästä. – Tuollaista ei ole monta suuressakaan maassa. Oikea jymypää! Juuri tuollainen oli saarnamies Lehikoisellakin…
Pentti Haanpää (1905–1950) on suomalaisen kirjallisuuden suuria nimiä. Hänet tunnetaan Kairanmaan kuvaajana ja ikuisena epäilijänä, joka istui huonosti mihinkään viitekehykseen. Haanpää oli myös toisinajattelija ja yhteiskuntakriitikko, joka maksoi kriittisyydestään kalliin hinnan: yksikään kustantaja ei suostunut julkaisemaan hänen kirjojaan moneen vuoteen ja osa hänen tuotannostaan julkaistiin vasta postuumisti.

Taivalvaaran näyttelijä on Haanpään kymmenes teos ja viides romaani. Se on veijariromaani ja Noitaympyrän lailla vaellustarina.  Päähenkilönä on tällä kertaa Pate Teikkaa erikoisempi ilmestys. Arvo Lehikoisen pää on venynyt synnytyksessä hänen kotipaikkaansa hallitsevan Taivalvaaran muotoiseksi. Lapsena häntä pilkataan ”sokeritoppapääksi” tai ”pieneksi Taivalvaaraksi”.


Arvo on poikkeava ja siksi aina erillään ikätovereistaan. Hän kääntyy sisäänpäin ja hoksaa jo nuorena piilevät kykynsä. Hän oppii mukautumaan tilanteisiin ja tekeytymään milloin miksikin: saarnamieheksi, metsänhoitajaksi, liikemieheksi, rakastajaksi, Amerikasta palanneeksi aviomieheksi, sodassa kadonneeksi pojaksi. Voisi myös sanoa huijariksi ja ketkuksi, valehtelijaksi ja rikolliseksi. Nimeäänkin hän osaa vaihtaa ollen milloin Ossi Kangas, Torniainen, milloin Lauri Säppi.


Mistä identiteettimme rakentuu? Kuinka aitoja meidän roolimme ovat? Kuinka paljon meissä on ”tehtyä ja tekeytynyttä”, minkä verran vuodesta toiseen samana pysyvää? Arvo Lehikoinen uskoi välillä itsekin kehittelemiinsä valheminuuksiin. Hän jääkin lopulta kiinni, ja romaanin jälkimauksi sukeutuu kysymys yksilön ja yhteiskunnan ristiriidasta ja minuuden todellisesta olemuksesta.
Niin, eikö heitä haluttu venyttää ja muokata jo pienestä pahasta, pitää koulussa, kasvattaa? Eikö pitänytkin olla varuillaan? Jonakin päivänä he ovat saaneet sinut sellaiseksi, joka ei ole sinulle hyväksi. Piti ehtiä heidän edelleen ja muovailla itse itsensä, olla ehkä jotakin sellaista mitä ei oikeastaan ollutkaan, sellaista mikä näyttäisi hyvältä…
Juuriltaan irronneella elämällä ei ole suuntaa tai järjestystä. Tämä on yksi modernin ajan tunnusmerkeistä. Mutta Haanpää otti tavallaan vielä yhden askeleen eteenpäin ja loihti postmodernin identiteetin prototyypin, strategian, joka muovautuu kulloisiinkin olosuhteisiin sopivaksi.

 
Haanpää oli eräänlainen näyttelijä itsekin. Etelän kirjallisille piireille hän esiintyi oppimattomana tukkijätkänä, joka kuitenkin todellisuudessa tilasi The Obseveria ja luki englanniksi muiden muassa Virginia Woolfin, Oscar Wilden ja James Joycen teoksia.


Muualla:
Pentti Haanpää Kirjastovirmassa

Kommentit

  1. Tämä on ainoa Haanpäältä lukemani teos, enkä osaa sanoa, antaako se kuinka hyvän kuvan hänen tuotannostaan. Mitä mieltä olet? Tarina oli ihan mielenkiintoinen, mutta opetus jäi minulle ehkä hieman hämäräksi. Sinänsä ympäri maata kiertävä ja identiteettiä vaihtava veijari on kirjan ideana mainio ja omana aikanaan täysin uskottava ( ja varmaan todellinen) skenaario,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taivalvaarassa on Haanpäälle tyypillistä veijarihenkeä ja sivullisuuden tuntoa. Varsinaista opetusta siinä ei liene olekaan, eikä Haanpää aatteiden, pyrkimysten ja vouhasteluiden vieroksujana oikein sovikaan yksioikoisten iskusanojen jakelijaksi. Tai voihan tietenkin senkin ajatella jonkinlaiseksi opetukseksi, että Arvo Lehikoinen jää kuitenkin lopulta kiinni huijauksistaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama