Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Bospor Express




Otava 2013
202 sivua

Vaikka junan nimi oli Bospor Express, se pysähtyi nyt jokaisella asemalla. Jotkut niistä olivat yksin keskellä aukeita; kyliä tai kaupunkeja ei näkynyt. Muutama ihminen jokaiselle asemalle jäi tai junaan nousi päivävaunujen puolelta, ja suurten lakeuksien yksinäisyydessä asemarakennuksetkin tuntuivat ihmettelevän, mitä tekemistä ihmisillä voi olla näillä autioilla mailla.

Antti Tuuri saa kutsun Istanbulin kirjallisuusfestivaaleille, koska hänen romaaninsa Taivaanraapijat on käännetty turkiksi. Lentämistä vieroksuva kirjailija lähtee matkaan laivalla ja junalla. Aikaa kuluu tietenkin ja kirjailija-matkaaja ehtii ajattelemaan kaikenlaisia asioita. Kuolema ja eri uskontojen näkemykset elämän lopusta ja tuonpuoleisesta on mielessä usein.

Bospor Expressin pohjavire on aavistuksen viipyilevä, nostalginenkin. Jännitystä aiheuttavat myöhästelyt ja aikataulusekaannukset, ja belgradilaisen taksikuskin kilpa-ajo junan kanssa miltei pyörryttää. Kun taksi kiitää lähes sadanviidenkymmenen kilometrin tuntinopeudella kohti piskuista Velika Planaa, ei auta kuin luottaa kaitselmukseen.


Matkustaminen ja individualistinen seikkailu assosioituu perinteisesti maskuliiniseksi eleeksi: mies matkustaa ja vaimo odottaa kotona. Näin tapahtuu myös Tuurilla, jos kohta itse matkaaja on tässä tapauksessa hivenen sivustakatsoja. Kuvauksen etualalla ovatkin yksinäisen kirjailijan tuntemukset matkan eri vaiheissa, ei niinkään itse päämäärä, Istanbul.
Etenkin Istanbulin moniaalle ulottuva suurkaupungin olemus suhteellistaa näkökulmaa.

Matkakuvauksena Bospor Express on värikkäämpi ja vetävämpi kuin Tuurin 2011 ilmestynyt Matkoilla Euroopassa, jota uskaltaisin luonnehtia aavistuksen verran puisevahkoksi. (Anteeksi tuhannesti: Tuuri on kyllä kaikesta huolimatta lempikirjailijani.) 

Odotan jo syksyä ja silloin ilmestyvää Tuurin ties monettako romaania Alkemistit. Siinä eletään talvea 1787. Alkemiaa Turussa, Tukholmassa ja Lontoossa opiskellut August Nordenskjöld aloittaa kullan valmistuksen uskollisen apulaisensa, maanmittari Carl Fredrik Bergklintin kanssa.

Toisaalla:
Keskisuomalainen
Kirjaveräjä
Kulttuuri kukoistaa

Kommentit

  1. Minä olen lukenut Tuuria aivan liian vähän. Selvästi pitäisi korjata tilannetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos et ole Kylmien kyytimiestä lukenut, niin aloita sillä. Se on mun kaikkien aikojen suosikkikirjat top tenissä.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Sori, tuli kirjoitusvirheitä äskeiseen viestiin. Piti sanoa, että en innostunut tästä kirjasta ja olisi pitänyt jaksaa odottaa syksyn Alkemistia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alkemisteja minäkin odotan. Ja täytyy myöntää, että pidän kuitenkin enemmän kaunokirjallisesta Tuurista.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kuuntelin tätä vuonna 1974 ilmestynyttä romaania osittain äänikirjana ja kuuntelemisesta teki erittäin miellyttävän kokemuksen se, että kirjan lukee näyttelijä Liisamaija Laaksonen , jonka ääni sopii Joenpellon henkilöiden puheenparteen ja kerrontaan erinomaisesti. Nykyään ehkä vähän unohdettu Eeva Joenpelto teki aikanaan mittavan uran kirjailijana. Hänen esikoisromaaninsa Seitsemän päivää ilmestyi vuonna 1946 ja viimeinen teos Uskomattomia uhrauksia vuonna 2000. Neliosainen Lohja -sarjakin oli sekä myynti- että arvostelumenestys. Lohja-sarjaa voisikin pitää vaikkapa Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan edeltäjänä, vaikka tietenkin nämä sarjat edustavat kumpainenkin omaa tyyliään ja aikaansa.   Vetää kaikista ovista alkaa keväästä 1919, jolloin kansalaissota oli vielä monella tavalla läsnä. Kerronnan keskiössä oleva Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, ja hänen vaimonsa Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei ole oikein muuta tekemistä kuin virkka...

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...