Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Bospor Express




Otava 2013
202 sivua

Vaikka junan nimi oli Bospor Express, se pysähtyi nyt jokaisella asemalla. Jotkut niistä olivat yksin keskellä aukeita; kyliä tai kaupunkeja ei näkynyt. Muutama ihminen jokaiselle asemalle jäi tai junaan nousi päivävaunujen puolelta, ja suurten lakeuksien yksinäisyydessä asemarakennuksetkin tuntuivat ihmettelevän, mitä tekemistä ihmisillä voi olla näillä autioilla mailla.

Antti Tuuri saa kutsun Istanbulin kirjallisuusfestivaaleille, koska hänen romaaninsa Taivaanraapijat on käännetty turkiksi. Lentämistä vieroksuva kirjailija lähtee matkaan laivalla ja junalla. Aikaa kuluu tietenkin ja kirjailija-matkaaja ehtii ajattelemaan kaikenlaisia asioita. Kuolema ja eri uskontojen näkemykset elämän lopusta ja tuonpuoleisesta on mielessä usein.

Bospor Expressin pohjavire on aavistuksen viipyilevä, nostalginenkin. Jännitystä aiheuttavat myöhästelyt ja aikataulusekaannukset, ja belgradilaisen taksikuskin kilpa-ajo junan kanssa miltei pyörryttää. Kun taksi kiitää lähes sadanviidenkymmenen kilometrin tuntinopeudella kohti piskuista Velika Planaa, ei auta kuin luottaa kaitselmukseen.


Matkustaminen ja individualistinen seikkailu assosioituu perinteisesti maskuliiniseksi eleeksi: mies matkustaa ja vaimo odottaa kotona. Näin tapahtuu myös Tuurilla, jos kohta itse matkaaja on tässä tapauksessa hivenen sivustakatsoja. Kuvauksen etualalla ovatkin yksinäisen kirjailijan tuntemukset matkan eri vaiheissa, ei niinkään itse päämäärä, Istanbul.
Etenkin Istanbulin moniaalle ulottuva suurkaupungin olemus suhteellistaa näkökulmaa.

Matkakuvauksena Bospor Express on värikkäämpi ja vetävämpi kuin Tuurin 2011 ilmestynyt Matkoilla Euroopassa, jota uskaltaisin luonnehtia aavistuksen verran puisevahkoksi. (Anteeksi tuhannesti: Tuuri on kyllä kaikesta huolimatta lempikirjailijani.) 

Odotan jo syksyä ja silloin ilmestyvää Tuurin ties monettako romaania Alkemistit. Siinä eletään talvea 1787. Alkemiaa Turussa, Tukholmassa ja Lontoossa opiskellut August Nordenskjöld aloittaa kullan valmistuksen uskollisen apulaisensa, maanmittari Carl Fredrik Bergklintin kanssa.

Toisaalla:
Keskisuomalainen
Kirjaveräjä
Kulttuuri kukoistaa

Kommentit

  1. Minä olen lukenut Tuuria aivan liian vähän. Selvästi pitäisi korjata tilannetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos et ole Kylmien kyytimiestä lukenut, niin aloita sillä. Se on mun kaikkien aikojen suosikkikirjat top tenissä.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Sori, tuli kirjoitusvirheitä äskeiseen viestiin. Piti sanoa, että en innostunut tästä kirjasta ja olisi pitänyt jaksaa odottaa syksyn Alkemistia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alkemisteja minäkin odotan. Ja täytyy myöntää, että pidän kuitenkin enemmän kaunokirjallisesta Tuurista.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaari Utrio: Vaskilintu

Kaari Utrio (s. 1942) on tehnyt merkittävän uran sekä kauno- että tietokirjailijana, ja vastikään ilmoittanut lopettavansa kirjojen kirjoittamisen. Arvostan häntä erityisesti naisen, lapsen ja perheen historian popularisoijana (esim. Eevan tyttäret , Kalevan tyttäret ja kuusiosainen Familia -sarjan, joka kertoo perheen historiasta Euroopassa). Eila Pennasen Pyhä Bir gitta (1954) on inspiroinut Utriota ryhtymään kirjailijaksi ja nimenomaan historiallisia romaaneja kirjoittavaksi kirjailijaksi. Ollessaan nuorena töissä kirjakaupassa, hän huomasi, että viihdyttävät ja jännittävät kirjat, joissa on päähenkilönä  sekä vankka historiallinen tausta, kiinnostavat lukijoita. Niitä kirjoja ostetaan.  Vaskilintu kuvaa viikinkiajan ja kristillisen ajan taitetta, 1000-luvun Eurooppaa. Päähenkilönä on suomalaisneito Terhen, joka on kaunis ja älykäs - tietenkin. Terhen syntyy hämäläiseen sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun. Hän pitää kaulassaan pientä lintukorua, jossa on taik

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin