Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Bospor Express




Otava 2013
202 sivua

Vaikka junan nimi oli Bospor Express, se pysähtyi nyt jokaisella asemalla. Jotkut niistä olivat yksin keskellä aukeita; kyliä tai kaupunkeja ei näkynyt. Muutama ihminen jokaiselle asemalle jäi tai junaan nousi päivävaunujen puolelta, ja suurten lakeuksien yksinäisyydessä asemarakennuksetkin tuntuivat ihmettelevän, mitä tekemistä ihmisillä voi olla näillä autioilla mailla.

Antti Tuuri saa kutsun Istanbulin kirjallisuusfestivaaleille, koska hänen romaaninsa Taivaanraapijat on käännetty turkiksi. Lentämistä vieroksuva kirjailija lähtee matkaan laivalla ja junalla. Aikaa kuluu tietenkin ja kirjailija-matkaaja ehtii ajattelemaan kaikenlaisia asioita. Kuolema ja eri uskontojen näkemykset elämän lopusta ja tuonpuoleisesta on mielessä usein.

Bospor Expressin pohjavire on aavistuksen viipyilevä, nostalginenkin. Jännitystä aiheuttavat myöhästelyt ja aikataulusekaannukset, ja belgradilaisen taksikuskin kilpa-ajo junan kanssa miltei pyörryttää. Kun taksi kiitää lähes sadanviidenkymmenen kilometrin tuntinopeudella kohti piskuista Velika Planaa, ei auta kuin luottaa kaitselmukseen.


Matkustaminen ja individualistinen seikkailu assosioituu perinteisesti maskuliiniseksi eleeksi: mies matkustaa ja vaimo odottaa kotona. Näin tapahtuu myös Tuurilla, jos kohta itse matkaaja on tässä tapauksessa hivenen sivustakatsoja. Kuvauksen etualalla ovatkin yksinäisen kirjailijan tuntemukset matkan eri vaiheissa, ei niinkään itse päämäärä, Istanbul.
Etenkin Istanbulin moniaalle ulottuva suurkaupungin olemus suhteellistaa näkökulmaa.

Matkakuvauksena Bospor Express on värikkäämpi ja vetävämpi kuin Tuurin 2011 ilmestynyt Matkoilla Euroopassa, jota uskaltaisin luonnehtia aavistuksen verran puisevahkoksi. (Anteeksi tuhannesti: Tuuri on kyllä kaikesta huolimatta lempikirjailijani.) 

Odotan jo syksyä ja silloin ilmestyvää Tuurin ties monettako romaania Alkemistit. Siinä eletään talvea 1787. Alkemiaa Turussa, Tukholmassa ja Lontoossa opiskellut August Nordenskjöld aloittaa kullan valmistuksen uskollisen apulaisensa, maanmittari Carl Fredrik Bergklintin kanssa.

Toisaalla:
Keskisuomalainen
Kirjaveräjä
Kulttuuri kukoistaa

Kommentit

  1. Minä olen lukenut Tuuria aivan liian vähän. Selvästi pitäisi korjata tilannetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos et ole Kylmien kyytimiestä lukenut, niin aloita sillä. Se on mun kaikkien aikojen suosikkikirjat top tenissä.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Sori, tuli kirjoitusvirheitä äskeiseen viestiin. Piti sanoa, että en innostunut tästä kirjasta ja olisi pitänyt jaksaa odottaa syksyn Alkemistia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alkemisteja minäkin odotan. Ja täytyy myöntää, että pidän kuitenkin enemmän kaunokirjallisesta Tuurista.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama