Siirry pääsisältöön

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö


Like 2013
253 sivua
Äitini oli sairas, mielisairas. Ja niin sairas, että minä olin oppinut jo ennen kansakoulusta pääsemistä kuinka skitsofrenia kirjoitetaan, ja sitä eivät osanneet kaikki aikuisetkaan. Minä osasin kirjoittaa sen latinaksikin: schizophrenia. Ja tiesin että sairaudelle annettiin myös numero, diagnoosi. Tiesin psykoterapian, tiesin lääkkeet nimeltä, tiesin millainen oli Diapamin 10 milligramman tabletti ja montako äiti kesti niitä vaipumatta liian syvään uneen ja kuinka kalliita ne olivat.

 Annan lapsuuden yllä on varjo: kirjailijaäidin psyykkinen sairaus. Anna oppii sen myötä selviytyjäksi, joka huolehtii itsensä ohella myös äidistään. Onneksi apuakin on ulottuvilla, jos kohta sitä on joskus haettava rämpimällä umpihangessa keskellä yötä.

 Huomenkellotyttö on fiktiivinen romaani, joka perustuu oululaisen Sarianna Vaaran (s. 1961) omakohtaisiin kokemuksiin. Hänen äitinsä Maria Vaara (1931–1992) oli kainuulaislähtöinen kirjailija, jonka tuotannon läpikäyvänä teemana on mielen pirstaloitunut todellisuus ja sen eheytyminen. 

 Huomenkellotytön minäkertoja kuvaa tapahtumia ja tunnelmia hyvin henkilökohtaisesti. Oikeastaan Annalla on kaksi äitiä. Rakastava, huolehtiva ja leikkimielinen äiti jaksaa huomioida myös lapsensa ja huolehtia heistä. Sairas äiti on vajonnut harhaiseen todellisuuteensa, josta hän yrittää paeta toistuvin itsemurhayrityksin. Ymmärrettävästi myös Annan tunteiden skaala äitiänsä kohtaan on laaja rakkaudesta vihaan ja syyllisyyteen. Silti Annan ja äidin suhde on läheinen ja lämmin. Erityisesti heitä yhdistää rakkaus kirjoihin ja kirjoittamiseen. 

 Vanhempana Annan on pakko ottaa etäisyyttä, jotta saisi oman elämänsä tasapainoisille kantimille. Silti hän pysyy äitinsä puolella. Toisinhan tapahtuu esimerkiksi Kreetta Onkelin Ilosessa talossa (1996) tai Taija Tuomisen Tiikerihaissa (2000) – näissä äiti-tytär -klassikoissa, jotka todistavat, miten menneisyys ja muistot rakentavat minuutta. Me kaikki kannamme mukanamme äitejämme ja edellisten sukupolvien kokemuksia. Huomenkellotytössä nämä kokemukset kasvavat myös voimaannuttaviksi.
Toisaalla:
Anna minun lukea enemmän
Ensilumi kuljettaa muistoihin | Forum24
Kirjainten virrassa
Tunnisteet:

Kommentit

  1. Mai Laakso24. marraskuuta 2013 klo 14.36

    Terveisiä Ouluun, kotikaupunkiini. Tämä kirja kosketti minua suunnattomasti, sillä olen lukenut Sarianna Vaaran äidin Maria Vaaran kirjoja ja seurasin aikoinaan hänen elämäänsä mediasta. Olihan hän kotikaupunkimme asukas, Tullista tullut niin kuin itsekin.
    Annasta kasvoi vahva ihminen, muiden auttaja. Tämä on monen lapsen osa, joiden perheessä sairastetaan mielenterveyteen liittyviä sairauksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana Märsynaho24. marraskuuta 2013 klo 17.14

      Anna on todellakin vahva jopa hämmästyttävän vahva. Ja romaanikin päättyy seesteisiin tunnelmiin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m
4 kommenttia
Lue lisää

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m
4 kommenttia
Lue lisää

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin
Lähetä kommentti
Lue lisää