Siirry pääsisältöön

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys


WSOY 2014
334 sivua


Silloin tällöin saa käsiinsä kirjan, jonka jo heti ensimmäiset sivut vetävät puoleensa niin voimakkaasti, että loput lukee säästellen ja säännöstellen ja silti koko ajan harmitellen lukuelämyksen vääjäämätöntä rajallisuutta. Jos nyt parikymmentä sivua raskisin lukea, niin illaksi jäisi vielä sata. Tommi Kinnusen (s. 1973) kehuttu esikoisromaani Neljäntienristeys on juuri tällainen kirja.


Olen Antti Majanderin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että näin tasokkaita esikoisteoksia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä. Aki Ollikaisen Nälkävuosi tai Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ovat lähellä tätä, jos kohta Kinnunen käsittelee suomalaisen yhteiskunnan muutosta laveammalla otteella.


Neljäntienristeyksen keskiössä on neljä henkilöä ja heidän näkökulmansa: Maria, itsenäinen ja paikkansa lunastanut kätilö, hänen aviottomana syntynyt tyttärensä Lahja, tämän mies Onni ja heidän poikansa vaimo Kaarina. Tarina sijoittuu Kuusamoon, jota sota kurittaa kovalla kädellä, mutta joka rakennetaan talo talolta uudelleen.


Ajallisesti romaani alkaa 1800-luvun lopulta, kun Maria aloittaa kätilönä syrjäisen pitäjän hämärissä pirteissä. Työnsä myötä hän kasvaa arvostetuksi ja rohkeaksi naiseksi, joka uskaltaa sanoa suoraan niillekin isäntämiehille, jotka ovat uuvuttaneet vaimoriepunsa jatkuviin synnytyksiin. Marian esikuvana on ollut kirjailijan kertoman mukaan hänen mummonsa äiti.

Lestadiolaisuudella on vahva ote pohjoiseen todellisuuteen. Lahjalta se evää monta työpaikkaa ja hän ryhtyy lopulta valokuvaajaksi. Sodan jälkeen Onni rakentaa perheelleen ison talon kuin hyvittääkseen sen, ettei voi antaa läheisilleen kaikkea itsestään. Salaisuuden taakka on raskas kannettava ja vuosien mittaan se rakentaa ihmisten välille vaikenemisen muurin.


Maria, Lahja, Onni ja Kaarina ovat näkymättömin langoin kiinni asioissa, joista ei voi puhua. Heidän kauttaan Kinnunen kuvaa Suomen historian käännekohtia ja asenneilmapiirin muutosta. Näkökulma on mikrohistoriallinen ja yksilön kokemus nivoutuu merkitykselliseksi osaksi inhimillisten tapahtumien kulkua. 


Elämän vertauskuvaksi Kinnunen asettaa talon ja sen rakentamisen: Maria rakentaa pituutta ja sitä myöten itselleen elintilaa, Onni tavoittelee korkeuksia ja yrittää muita ylemmäs. Myös Marian talon ulkovalo, pitäjän ensimmäinen, on tärkeä sivistyksen ja edistyksen symboli:


Hän on asennuttanut sen heti kun langat vedettiin kylän päätielle. Siellä se loistaa neljäntienristeykseen asti merkkinä kaikille porokyydillä selkosista tuleville, hiihtäen saapuville avunhakijoille ja vertavaluvien vaimojensa puolesta pelkääville miehille.
      Kätilö on kotona.

Jos jostain näin heti Neljäntienristeyksen luettuani voin olla varma, niin ainakin siitä, että kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat jääneet mieleen kertalukemalta loppuelämäksi.



Toisaalla:
Aamun kirja
Arjen takaa

Kirjasieppo

Kommentit

  1. Oijoi, tämä kirja ihan jo polttelee näppejäni! Maltankohan lukea kesken olevan järkäleen ensin loppuun vai pitäisiköhän tämä jo aloittaa? Odotukset ovat kyllä kovat. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun oli aivan pakko lukea tämä heti, vaikka oli muita kirjoja kesken. Suosittelen lämpimästi!

      Poista
  2. Tämä nousi pakko lukea -listalle heti Hesarin ylistävän arvion jälkeen ja hauska kuulla, että olet samaa mieltä.

    VastaaPoista
  3. Varasin kirjastosta tämän ja minua ennen oli 174 varausta. Harmitus!
    Menin sitten kirjakauppaan ja kaikki heidän kirjansa oli myyty loppuun Turussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taisin itsekin napata yhden viimeisimmistä Oulun Akateemisesta. Meillä tästä on kirjastossa tällä hetkellä sata varausta.

      Poista
  4. Pääsin nyt vasta lukemaan teidän muiden mietteitä, kun sain oman kappaleeni loppuun ja postauksen naputeltua. Neljäntienristeys on kyllä jäänyt mieleen varmasti pysyvästi. Näin ei todellakaan käy kaikkien kirjojen kohdalla :-).

    Kaksi jännittävää huomiota: Minä nostin yhdeksi päähenkilöksi Kaarinan sijasta Johanneksen! Toiseksi en pistänyt lestadiolaisuutta niin kovin merkille.

    Hauskaa, miten lukukokemukset vaihtelevat.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama