Siirry pääsisältöön

Nikolai Gogol: Nenä


Kääntäjä: Esa Adrian
Kuvittaja: Aleksander Lindeberg
Alkuteos ilmestynyt 1836
WSOY 2007


Kesän kynnyksellä myös kesälukemiset pyörivät mielessä. Yksi ikisuosikeistani on Nikolai Gogolin
(1809–1852) pietarilaisnovelleihin lukeutuva Nenä. Olen lukenut sen jo ties miten monta kertaa, mutta aina se säilyy yhtä hupaisana ja kiehtovana.

Novelli alkaa kuvauksella, jossa pietarilainen parturi Ivan Jakovlevitš löytää aamiaisleivästään nenän - ihmisen nenän. Eikä klyyvari ole kenen tahansa. Jakovlevitš tunnistaa sen olevan peräisin kanta-asiakkaansa, kollegioassessori Kovalevin naamasta.
 

Kovalev on tietenkin kovin hämmentynyt ja epätoivoinen huomattuaan nenänsä kadonneen. Sen tilalla on vain sileä kohta. Tämä on keikarimaiselle ja huikentelevaisuuteen taipuvaiselle naistennaurattajalle kova pala. Mutta nenä viis veisaa kollegioassessorin ahdingosta: se on pukeutunut kultakirjailtuun virkatakkiin ja valtioneuvoksen töyhtöhattuun. Arvokkaana ja tyyten itsenäisenä olentona se ajelee pitkin Pietaria, eikä ole tuntevinaankaan Kovalevia:

- Hyvä herra..., Kovalev sanoi arvokkaasti, - en tiedä miten suhtautua sanoihinne... Koko asiahan vaikuttaa aivan ilmiselvältä... Vai haluatteko... Tehän olette minun nenäni"
      Nenä katsoi majuriin ja rypisti hieman kulmakarvojaan.
- Te erehdytte, hyvä herra. Minä olen oma itseni. Sitä paitsi meidän välillämme ei voi olla minkäänlaisia läheisiä suhteita. Virkapukunne napeista päätellen palvelemme eri virastoissa.

Nenän maine kiirii niin rahvaan korviin kuin seurapiireihinkin, ja pyytääpä eräs rouva näyttämään tätä harvinaista ilmiötä lapsille opiksi ja ojennukseksi. Miten nenän lopulta käy, sitä en henno paljastaa. Kerrottakoon kuitenkin, että novelli paisuu absurdiksi ja parodiseksi kuvitelmaksi sattumuksesta, joka nyrjäyttää todellisuuden paikoiltaan ja paljastaa yhteiskunnan virallisten kasvojen kääntöpuolen. Se nauraa paitsi yksilöille niin myös instituutioille ja yhteiskunnalle. Onpa sen sanottu kertovan jotain sukupuolestakin - onhan nenä tunnettu fallossymboli.


Itse nautin ehkä eniten Nenän elävistä yksityiskohdista ja henkilöhahmoista, jotka ovat koomisinakin moniulotteisia ja hienovireisesti luonnosteltuja. Kollegioassessori Kovalev joutuu elämään tovin erilaisena, poikkeavana. Ilman nenäänsä hänen sosiaalinen identiteensä romuttuu: lääkärikään ei suhtaudu nenättömään Kovaleviin kovin ymmärtäväisesti.


Juuri tämä Aleksander Lindebergin kuvittama painos on ollut ilmeisesti loppuunmyyty jo hyvän aikaa. Oulun kirjastoista sitä löytyy kaikkiaan seitsemän kappaletta. Yhtäkään en soisi poistettavan.



Toisaalla:
Kiiltomato
Jyväskylän yliopiston Koppa: Koominen ja pyhä nenä
Ei vain mustaa valkoisella


Kommentit

  1. Mainio postaus. Tämä pitäisi lukea jo yleissivistuksenkin vuoksi. Itsellä se on vielä lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lämpimästi! Ajattelin ottaa seuraavaksi Gogolilta luvun alle Kuolleet sielut.

      Poista
  2. Tämä on kyllä mieletön klassikko, jonka arvoa mahtava kuvistus vain nostaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aleksander Lindebergin kuvitus sopii todellakin Gogolin henkeen.

      Poista
  3. Tykkäsin Nenässä eniten kohdasta, jossa ihmiset tungeksivat oliko se nyt tavaratalon näyteikkunan edessä nähdäkseen nenän. Minun oli kuitenkin hankala käsittää mistä novellissa tarkemmin ottaen on kyse. Samantapainen tunne tuli Dostojevskin Krokotiiliä lukiessa. Pidän Hullun päiväkirjaa ja Päällysviittaa hieman Nenää onnistuneempina pikku tarinoina. Kaikkiaan Gogolin Pietarilaisnovellit ovat minusta maailmankirjallisuuden todellisia helmiä. Sikäli kuin nyt maailmankirjallisuutta tunnen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama