sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 2. Sairaus


Johnny Kniga 2014
300 sivua

Suomentanut Otto Lappalainen

Kun jokin kirja tai elokuva nousee hypetyksen aallonharjalle, lopahtaa oma mielenkiintoni siihen kuin taikaiskusta. En ole lukenut Dan Brownin Da Vinci -koodia, en yhtään Paulo Coelhon kirjaa (muutaman rivin olen kyllä silmäillyt ja se riitti), en Haruki Murakamia. Viimeksi mainitulle aion antaa kuitenkin mahdollisuuden, koska fiksut työkaverini ovat sitä suositelleet.


Annoin mahdollisuuden myös Jonas Gardellin paljon kiitetylle Älä koskaan pyyhi kyyneleitä -romaanitrilogialle. Ja hyvä niin, sillä jo ensimmäinen osa teki vaikutuksen elävine henkilöhahmoineen ja varmalla otteella sommiteltuine episodeineen, joissa käydään läpi sekä fiktiivisiä juonenkäänteitä että historiallista faktaa.


Kerronnan keskiössä on tukholmalainen homoystävysten seurue: Paul, Lars-Åke, suomalaistaustainen Seppo, Reine ja loisteliaan näyttelijänuran kynnyksellä oleva Bengt. Lähemmin kuvataan kuitenkin peräkylältä muuttaneen Rasmuksen ja voimakkaan uskonnollisesta kodista tulevan Benjaminin rakkaustarinaa. Samaan aikaan, 1980-luvun alkuvuosina, pohjolaan saapuu myös HI-virus, Aids, mihin romaanisarjan nimikin viittaa. Sarjan ensimmäisessä osassa sairaanhoitaja toruu nuorta työkaveriaan, joka on pyyhkinyt kädellään itkevän potilaan kyyneleitä. Potilas, nuori mies, on eristetyssä huoneessa ja hoitajat suojapuvuissa. Taudin pelätään tarttuvan minkä tahansa eritteen tai kosketuksen välityksellä.


Erityisen raastavalta tuntui seurata Benjaminin kamppailua Jehova-perheen ja oman identiteetin välillä. 


      Asia on Benjaminin kielen päällä.
      Hänen huulensa muovaavat sanoja.
      Mutta ääntä ei tule. Suusta ei tule sanaakaan.
      Hän hengittää kiivaasti, kuin olisi tukehtumassa, mutta hetki on mennyt ohi ja aivan kielen kärjellä ollut sana sujahtaa takaisin kurkkuun.
      Hitaasti hän sulkee suunsa, puristaa huulensa yhteen, alkaa pitää salaisuutta jälleen povessaan.
      Ja rypyttömäksi silitetyn, valkoisen paitansa alla hän tuntee petollisen sydämensä takovan kiivaaseen tahtiin.


Epävarmuuden, itsensä etsimisen ja toista kohti kurottamisen Gardell näyttää inhimillisesti ja todesti, sillä perimmältäänhän kaikessa, niin ruumiin kuin sielunkin pyrkimyksissä on kyse tarpeesta rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tätä Rasmuksen ja Benjaminin tarina ei romantisoi. Pikemminkin ollaan sietokyvyn äärirajoilla, vereslihalla. 



Toisaalla:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Tämän kylän homopoika
Kirjavinkit

1 kommentti:

  1. Mukavaa, että tartuit Gardelliin hypetyksestä huolimatta. Itse pidin valtavasti kaikista kolmesta osasta ja niiden rehellisen oloisesta, anteeksipyytelemättömästä ilmaisusta. Tärkeitä kirjoja.

    Toivottavasti Murakamikin vie aikanaan mukanaan.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...