Siirry pääsisältöön

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 2. Sairaus


Johnny Kniga 2014
300 sivua

Suomentanut Otto Lappalainen

Kun jokin kirja tai elokuva nousee hypetyksen aallonharjalle, lopahtaa oma mielenkiintoni siihen kuin taikaiskusta. En ole lukenut Dan Brownin Da Vinci -koodia, en yhtään Paulo Coelhon kirjaa (muutaman rivin olen kyllä silmäillyt ja se riitti), en Haruki Murakamia. Viimeksi mainitulle aion antaa kuitenkin mahdollisuuden, koska fiksut työkaverini ovat sitä suositelleet.


Annoin mahdollisuuden myös Jonas Gardellin paljon kiitetylle Älä koskaan pyyhi kyyneleitä -romaanitrilogialle. Ja hyvä niin, sillä jo ensimmäinen osa teki vaikutuksen elävine henkilöhahmoineen ja varmalla otteella sommiteltuine episodeineen, joissa käydään läpi sekä fiktiivisiä juonenkäänteitä että historiallista faktaa.


Kerronnan keskiössä on tukholmalainen homoystävysten seurue: Paul, Lars-Åke, suomalaistaustainen Seppo, Reine ja loisteliaan näyttelijänuran kynnyksellä oleva Bengt. Lähemmin kuvataan kuitenkin peräkylältä muuttaneen Rasmuksen ja voimakkaan uskonnollisesta kodista tulevan Benjaminin rakkaustarinaa. Samaan aikaan, 1980-luvun alkuvuosina, pohjolaan saapuu myös HI-virus, Aids, mihin romaanisarjan nimikin viittaa. Sarjan ensimmäisessä osassa sairaanhoitaja toruu nuorta työkaveriaan, joka on pyyhkinyt kädellään itkevän potilaan kyyneleitä. Potilas, nuori mies, on eristetyssä huoneessa ja hoitajat suojapuvuissa. Taudin pelätään tarttuvan minkä tahansa eritteen tai kosketuksen välityksellä.


Erityisen raastavalta tuntui seurata Benjaminin kamppailua Jehova-perheen ja oman identiteetin välillä. 


      Asia on Benjaminin kielen päällä.
      Hänen huulensa muovaavat sanoja.
      Mutta ääntä ei tule. Suusta ei tule sanaakaan.
      Hän hengittää kiivaasti, kuin olisi tukehtumassa, mutta hetki on mennyt ohi ja aivan kielen kärjellä ollut sana sujahtaa takaisin kurkkuun.
      Hitaasti hän sulkee suunsa, puristaa huulensa yhteen, alkaa pitää salaisuutta jälleen povessaan.
      Ja rypyttömäksi silitetyn, valkoisen paitansa alla hän tuntee petollisen sydämensä takovan kiivaaseen tahtiin.


Epävarmuuden, itsensä etsimisen ja toista kohti kurottamisen Gardell näyttää inhimillisesti ja todesti, sillä perimmältäänhän kaikessa, niin ruumiin kuin sielunkin pyrkimyksissä on kyse tarpeesta rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tätä Rasmuksen ja Benjaminin tarina ei romantisoi. Pikemminkin ollaan sietokyvyn äärirajoilla, vereslihalla. 



Toisaalla:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Tämän kylän homopoika
Kirjavinkit

Kommentit

  1. Mukavaa, että tartuit Gardelliin hypetyksestä huolimatta. Itse pidin valtavasti kaikista kolmesta osasta ja niiden rehellisen oloisesta, anteeksipyytelemättömästä ilmaisusta. Tärkeitä kirjoja.

    Toivottavasti Murakamikin vie aikanaan mukanaan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama