Siirry pääsisältöön

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies




WSOY 2015
269 sivua

En paheksu enkä soimaa. Olen käynyt läpi helvetin, mutta niin on moni muukin. Olenko katkera? Varmaankin olen. Mutta mihin lähettäisin valituskirjelmän? Olenko puhdistunut käydessäni läpi kärsimysten? Olenko jalostunut? Enpä usko. Kyllä minä tiedän, että olen vaarassa kirjoittaessani tätä. Tiedän, että voitte pilkata minua kitinästä ja itsesäälistä. On kaverilla otsaa kirjoittaa kokonainen kirja omasta naamastaan. Maailmassa on miljardi vammaista, ja tämä keskittyy omaan kuontaloonsa. Oikeassa olette. Juuri niin teen.

Pistin merkille WSOY:n uutuuskatalogista erikoisen muistelmateoksen, jonka kannessa poseeraa pahoin palaneen näköinen mies. Mitä hänelle on tapahtunut? Millaisen tarinan hän on elämästään rakentanut? Miksi hän sen kertoo? Kirja kiehtoi minua kovin ja ryhdyin lukemaan sitä heti, kun sain sen käsiini.


Kaikki alkaa kutiavasta silmäkulmasta. Vain muutamassa päivässä riehaantunut herpesvirus ja bakteeri ajavat Hesarin toimittajana työskentelevän Kimmo Oksasen Tuonelan porteille.  Rakkulan, paiseet ja limaa valuvat röykkiöt valtaavat hänen koko päänsä. Silmät ja korvat muurautuvat umpeen, tulehdusarvot huitelevat ties missä. Näky ja olotila on ollut varmasti painajaismainen. Ei ihme, että, isäänsä katsomaan tullut aikuinen tytärkin mykistyy huolesta ja kauhusta.


Sairauskertomus on jo sinällään dramaattinen. Oksanen selviytyy hengissä, mutta hänen kasvonsa arpeutuvat pahoin. Kun prinssistä tuleekin hirviö, avautuu elämään väistämättä myös uudenlainen näkökulma. Ihmiset töllistelevät suu auki tai kääntävät katseensa pois. Jollain tavalla normista poikkeaminen huomataan aina. Enkä malta olla ajattelematta: millainen tämä tarina olisi naisen kirjoittamana?

Oksanen viittaa osuvasti 1800-luvulla eläneeseen Joseph Merrickiin, Elefanttimieheen, joka piilotti rujon olemuksensa katseilta ja ivalta. Niin, millä sitä ihmisyyttä mitataan? "Kauan sen jälkeen kun pikkaajiesi luut ovat maatuneet ja he ovat unohtuneet, sinun hyvyytesi, viisautesi ja kauneutesi ovat maailmankuuluja.", kirjoittaa Oksanen. Itseään hän ei kuitenkaan glorifioi, eikä kirjoita elämästään sankaritarua, korkeintaan itseironisen kuvauksen selviytymisestä, joka laajentuu käsittelemaan erilaisuutta, eriarvoisuutta ja toiseutta ylipäätään, olipa se sitten fyysisen ulkomuodon tai yhteiskunnallisen aseman kautta muodostuvaa. 


Oksanen on kirjoittanut aiemmin romanikerjäläisistä (Kerjäläisten valtakunta, 2009), joihin hän palaa tässäkin kirjassa useaan otteeseen. Romanit ovat köyhien ja vähäosaisten alinta kastia kahtia jakautuneessa todellisuudessa, jossa niille annetaan, joilla jo entuudestaan on, ja niiltä otetaan, joilla ei edes ole mistä ottaa. Tässä mielessä Kasvonsa menettäneen miehen yhteiskunnallinen sanoma on vankka.


Toisaalla:
#kirja
Hesarin arvostelu
Pääradan varrelta

Kommentit

  1. Tämä meni heti varaukseen. Todella mielenkiintoinen omaelämäkerta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa ehdottomasti lukea. Oksanen onnistuu luomaan laajempaakin perspektiiviä ihmisyyteen ja elämänmenoon.

      Poista
    2. Nyt luettuani kirjan suosittelen sitä muille lukijoille. perspektiiviä ja kannanottoja kirjassa on laajasti, mutta oma sairaus on pääosissa.

      Poista
  2. Tästä kirjasta ja kirjoittajasta on ollut paljon kiinnostavia juttuja lehdissä.
    Oksasellahan on edelleenkin vaara ja huoli siitä, että tauti uusii, koska hänellä on taipumus siihen. Aiemmin se oli esiintynyt lievempänä, siksi hän ei osannut tälläkään kerralla odottaa, että tilanne menisi näin pahaksi.

    Olen ajatellut kasvojen tuhoutumista, kun lehdissä on ollut kuvia intialaisista naisista, joiden kasvoille mies on heittänyt happoa. Siellä on ollut kaunottaria, joilla on enää puolet kasvoista jäljellä. Surullista.

    Ehkä noissa tilanteissa nousee päällimmäiseksi ilo siitä, että on elossa, ja jos vielä onnistutaan ihosiirroksilla poistamaan kiristämisen aiheuttama kipu, niin rumentuminen on helpompi kestää. Ei se kyllä varmaan helppoa ole.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaari Utrio: Vaskilintu

Kaari Utrio (s. 1942) on tehnyt merkittävän uran sekä kauno- että tietokirjailijana, ja vastikään ilmoittanut lopettavansa kirjojen kirjoittamisen. Arvostan häntä erityisesti naisen, lapsen ja perheen historian popularisoijana (esim. Eevan tyttäret , Kalevan tyttäret ja kuusiosainen Familia -sarjan, joka kertoo perheen historiasta Euroopassa). Eila Pennasen Pyhä Bir gitta (1954) on inspiroinut Utriota ryhtymään kirjailijaksi ja nimenomaan historiallisia romaaneja kirjoittavaksi kirjailijaksi. Ollessaan nuorena töissä kirjakaupassa, hän huomasi, että viihdyttävät ja jännittävät kirjat, joissa on päähenkilönä  sekä vankka historiallinen tausta, kiinnostavat lukijoita. Niitä kirjoja ostetaan.  Vaskilintu kuvaa viikinkiajan ja kristillisen ajan taitetta, 1000-luvun Eurooppaa. Päähenkilönä on suomalaisneito Terhen, joka on kaunis ja älykäs - tietenkin. Terhen syntyy hämäläiseen sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun. Hän pitää kaulassaan pientä lintukorua, jossa on taik

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin