WSOY 2015
269 sivua
En paheksu enkä soimaa. Olen käynyt läpi helvetin, mutta niin on moni muukin. Olenko katkera? Varmaankin olen. Mutta mihin lähettäisin valituskirjelmän? Olenko puhdistunut käydessäni läpi kärsimysten? Olenko jalostunut? Enpä usko. Kyllä minä tiedän, että olen vaarassa kirjoittaessani tätä. Tiedän, että voitte pilkata minua kitinästä ja itsesäälistä. On kaverilla otsaa kirjoittaa kokonainen kirja omasta naamastaan. Maailmassa on miljardi vammaista, ja tämä keskittyy omaan kuontaloonsa. Oikeassa olette. Juuri niin teen.
Pistin merkille WSOY:n uutuuskatalogista erikoisen muistelmateoksen, jonka kannessa poseeraa pahoin palaneen näköinen mies. Mitä hänelle on tapahtunut? Millaisen tarinan hän on elämästään rakentanut? Miksi hän sen kertoo? Kirja kiehtoi minua kovin ja ryhdyin lukemaan sitä heti, kun sain sen käsiini.
Kaikki alkaa kutiavasta silmäkulmasta. Vain muutamassa päivässä riehaantunut herpesvirus ja bakteeri ajavat Hesarin toimittajana työskentelevän Kimmo Oksasen Tuonelan porteille. Rakkulan, paiseet ja limaa valuvat röykkiöt valtaavat hänen koko päänsä. Silmät ja korvat muurautuvat umpeen, tulehdusarvot huitelevat ties missä. Näky ja olotila on ollut varmasti painajaismainen. Ei ihme, että, isäänsä katsomaan tullut aikuinen tytärkin mykistyy huolesta ja kauhusta.
Sairauskertomus on jo sinällään dramaattinen. Oksanen selviytyy hengissä, mutta hänen kasvonsa arpeutuvat pahoin. Kun prinssistä tuleekin hirviö, avautuu elämään väistämättä myös uudenlainen näkökulma. Ihmiset töllistelevät suu auki tai kääntävät katseensa pois. Jollain tavalla normista poikkeaminen huomataan aina. Enkä malta olla ajattelematta: millainen tämä tarina olisi naisen kirjoittamana?
Oksanen viittaa osuvasti 1800-luvulla eläneeseen Joseph Merrickiin, Elefanttimieheen, joka piilotti rujon olemuksensa katseilta ja ivalta. Niin, millä sitä ihmisyyttä mitataan? "Kauan sen jälkeen kun pikkaajiesi luut ovat maatuneet ja he ovat unohtuneet, sinun hyvyytesi, viisautesi ja kauneutesi ovat maailmankuuluja.", kirjoittaa Oksanen. Itseään hän ei kuitenkaan glorifioi, eikä kirjoita elämästään sankaritarua, korkeintaan itseironisen kuvauksen selviytymisestä, joka laajentuu käsittelemaan erilaisuutta, eriarvoisuutta ja toiseutta ylipäätään, olipa se sitten fyysisen ulkomuodon tai yhteiskunnallisen aseman kautta muodostuvaa.
Oksanen on kirjoittanut aiemmin romanikerjäläisistä (Kerjäläisten valtakunta, 2009), joihin hän palaa tässäkin kirjassa useaan otteeseen. Romanit ovat köyhien ja vähäosaisten alinta kastia kahtia jakautuneessa todellisuudessa, jossa niille annetaan, joilla jo entuudestaan on, ja niiltä otetaan, joilla ei edes ole mistä ottaa. Tässä mielessä Kasvonsa menettäneen miehen yhteiskunnallinen sanoma on vankka.
Toisaalla:
#kirja
Hesarin arvostelu
Pääradan varrelta
Tämä meni heti varaukseen. Todella mielenkiintoinen omaelämäkerta.
VastaaPoistaKannattaa ehdottomasti lukea. Oksanen onnistuu luomaan laajempaakin perspektiiviä ihmisyyteen ja elämänmenoon.
PoistaNyt luettuani kirjan suosittelen sitä muille lukijoille. perspektiiviä ja kannanottoja kirjassa on laajasti, mutta oma sairaus on pääosissa.
PoistaTästä kirjasta ja kirjoittajasta on ollut paljon kiinnostavia juttuja lehdissä.
VastaaPoistaOksasellahan on edelleenkin vaara ja huoli siitä, että tauti uusii, koska hänellä on taipumus siihen. Aiemmin se oli esiintynyt lievempänä, siksi hän ei osannut tälläkään kerralla odottaa, että tilanne menisi näin pahaksi.
Olen ajatellut kasvojen tuhoutumista, kun lehdissä on ollut kuvia intialaisista naisista, joiden kasvoille mies on heittänyt happoa. Siellä on ollut kaunottaria, joilla on enää puolet kasvoista jäljellä. Surullista.
Ehkä noissa tilanteissa nousee päällimmäiseksi ilo siitä, että on elossa, ja jos vielä onnistutaan ihosiirroksilla poistamaan kiristämisen aiheuttama kipu, niin rumentuminen on helpompi kestää. Ei se kyllä varmaan helppoa ole.