Siirry pääsisältöön

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto


Minä maistoin Joenjoen vedestä veren ja raudan maun. Siitä tiesin, että pirkkalaiset olivat matkalla kyläämme ja he olivat jo lähellä. 

Pajulinnun huuto jatkaa Päivi Alasalmen edellisen romaanin, Joenjoen laulun, tarinaa. Eletään vuotta 1525. Soruia on synnyttänyt pirkkalaisen Kaukomielen lapsen ja perustanut perheen Matten kanssa. He eivät saa elää kuitenkaan rauhassa, sillä pirkkalaiset palaavat turkisten ja kullan houkuttelemina. He tuovat mukanaan myös kristinuskon ja Hiesuksen, ”osattomille taivaan valon”, kuten munkki Tuomas asian ilmaisee, vaikka saamelaisilla on vahva luonnonusko ja luonteva yhteys niin ympäröivään todellisuuteen.


Yhteentörmäys pirkkalaisten kanssa on väistämätön ja Soruia on päällikön tyttärenä erityisasemassa. Hän on myös osaltaan syyllinen siihen, että pirkkalaiset ovat löytäneet heidän kylänsä. Soruia saa isältään näkijän sormuksen ja hänen kykynsä lukea enteitä ja aavistaa tulevaa voimistuvat. Hänestä kasvaa näkijä ja tietäjä, vaikka yleensä tämä rooli on avoinna vain miehille. Näkijän taidot kulkevat suvussa ja Soruian isä on perinyt ne omalta isältään.


Saamelaisten luonnon kanssa yhtä oleva elämäntapa ja uskomukset nousevat vahvasti esille, kun Soruia kertoo elämästään. Pääkipuun auttaa, kun nyitään hiuksista ja kurkkutautiin pitää keittää lääkesammakkoa maidossa. Mahtavan luonnon rinnalla ihmisen on kuitenkin pinnisteltävä tosissaan, jotta kyläyhteisö selviää talven ylitse. Oikeastaan ihminen on osa luontoa ja tämä ajatus toistuu romaanissa sekä juonen että kielen ja vertauskuvien tasolla:



Minulle tuli tunne, että vaikka me nyt, juuri tällä ohikiitävällä hetkellä, omistimme kaiken tämän, me jättäisimme tämän muille. Me olimme yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa, niin ylisen kuin alisenkin, eikä meidän hetkeämme voisi kukaan ottaa meiltä koskaan pois. Minä ja Matte olimme samaa kansaa, samaa sukua, samaa verta, ja yhtä luonnon kanssa. Meidät voitaisiin surmata, mutta henkeämme ei voitaisi viedä täältä pois. Kun me kuolisimme, henkemme jäisi yhä vaeltamaan tänne kuten joutsenen henki. - -

Jos pidit Joenjoen laulusta, pidät varmasti Pajulinnustakin. Tämä saamelaissaaga, jonka oletan saavan vielä jatkoa, on ehdottomasti parasta Alasalmea. Se tuo saamelaisen kansanperinteen ja kulttuurihistorian nykypäivään kaunokirjallisen luonnikkaasti ja vaikuttavasti.


 

Gummerus 2015
286 sivua



 

Toisaalla:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Kommentit

  1. Tämä oli hieno ja pidin Joenjoen laulusta ja tästä vielä enemmän.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heidi Köngäs: Luvattu

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs (s. 1954) tarkastelee tänä syksynä ilmestyneessä romaanissaan Sandra Suomen sisällissotaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Romaanin päähenkilönä on vahva, rohkea ja työtä pelkäämätön nainen, kuten on ollut kautta Köngäksen koko tuotannon – alkaen jo esikoisromaanista Luvattu. Näihin naisiin olen tykästynyt, ja uskaltaisin jopa väittää, että heistä saa lukijakin voimaa. 

Luvattu kuvaa kiellettyä rakkautta 1800-luvun lopun maalaiskylässä. Köngäs on saanut aiheen oman sukunsa historiasta. Tarinan minäkertojan, nuoren Maijan esikuvana on ollut kirjailijan isoisän äiti. Hänet oli kuulutettu vaimoksi miehelle, joka menetti mielenterveytensä. Isoäiti, silloinen nuori piika, sai peruttua avioliiton ja perusti myöhemmin perheen toisen miehen kanssa.

Maija on piikana isossa talossa ja kihlattu Antti-rengille. Isäntä on luvannut nuorelleparille torpparinpaikan ja Antti on lähtenyt ratatöihin hirsirahoja tienaamaan. Maijan mielessä Antin paikan onkin ottanut toine…

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut.
Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa.

Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikankeltaiseksi ja pil…

Domenico Starnone: Kepponen

Domenico StarnonenKepponen tarjosi tämän kevään toistaiseksi  hienoimman lukuelämyksen. Kirja on aivan hervottoman hauska – nauroin monta kertaa tätä lukiessani ääneen – mutta samalla suorastaan riipaisevan koskettava.

Vanha mies, menestynyt kuvittaja, suostuu muutamaksi päiväksi tyttärensä 4-vuotiaan Mario-pojan kaitsijaksi Napoliin, entiseen lapsuudenkotiinsa, jossa asuu nykyään miehen tytär puolisonsa ja poikansa kanssa. Nokkela ja osaava Mario pistää vaarinsa todella koetukselle, niin fyysisesti kuin henkisesti, jopa pohtimaan elämänsä pohjavirtoja.

Kepponen on todella taidolla kirjoitettu. Starnone osaa loihtia esiin kaikki ihmisenä olemisen ja elämisen pienet, mutta merkitykselliset nyanssit. Henkilöhahmot ovat terävästi piirrettyjä: koomisia, traagisia – kerrassaan herkullisia!

(Starnonen kääntäjävaimoa Anita Rajaa on muuten arveltu Elena Ferranteksi.)


WSOY 2019
238 sivua
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä