Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Minä maistoin Joenjoen vedestä veren ja raudan maun. Siitä tiesin, että pirkkalaiset olivat matkalla kyläämme ja he olivat jo lähellä. 

Pajulinnun huuto jatkaa Päivi Alasalmen edellisen romaanin, Joenjoen laulun, tarinaa. Eletään vuotta 1525. Soruia on synnyttänyt pirkkalaisen Kaukomielen lapsen ja perustanut perheen Matten kanssa. He eivät saa elää kuitenkaan rauhassa, sillä pirkkalaiset palaavat turkisten ja kullan houkuttelemina. He tuovat mukanaan myös kristinuskon ja Hiesuksen, ”osattomille taivaan valon”, kuten munkki Tuomas asian ilmaisee, vaikka saamelaisilla on vahva luonnonusko ja luonteva yhteys niin ympäröivään todellisuuteen.

Yhteentörmäys pirkkalaisten kanssa on väistämätön ja Soruia on päällikön tyttärenä erityisasemassa. Hän on myös osaltaan syyllinen siihen, että pirkkalaiset ovat löytäneet heidän kylänsä. Soruia saa isältään näkijän sormuksen ja hänen kykynsä lukea enteitä ja aavistaa tulevaa voimistuvat. Hänestä kasvaa näkijä ja tietäjä, vaikka yleensä tämä rooli on avoinna vain miehille. Näkijän taidot kulkevat suvussa ja Soruian isä on perinyt ne omalta isältään.

Saamelaisten luonnon kanssa yhtä oleva elämäntapa ja uskomukset nousevat vahvasti esille, kun Soruia kertoo elämästään. Pääkipuun auttaa, kun nyitään hiuksista ja kurkkutautiin pitää keittää lääkesammakkoa maidossa. Mahtavan luonnon rinnalla ihmisen on kuitenkin pinnisteltävä tosissaan, jotta kyläyhteisö selviää talven ylitse. Oikeastaan ihminen on osa luontoa ja tämä ajatus toistuu romaanissa sekä juonen että kielen ja vertauskuvien tasolla:

Minulle tuli tunne, että vaikka me nyt, juuri tällä ohikiitävällä hetkellä, omistimme kaiken tämän, me jättäisimme tämän muille. Me olimme yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa, niin ylisen kuin alisenkin, eikä meidän hetkeämme voisi kukaan ottaa meiltä koskaan pois. Minä ja Matte olimme samaa kansaa, samaa sukua, samaa verta, ja yhtä luonnon kanssa. Meidät voitaisiin surmata, mutta henkeämme ei voitaisi viedä täältä pois. Kun me kuolisimme, henkemme jäisi yhä vaeltamaan tänne kuten joutsenen henki. - -

Jos pidit Joenjoen laulusta, pidät varmasti Pajulinnustakin. Tämä saamelaissaaga, jonka oletan saavan vielä jatkoa, on ehdottomasti parasta Alasalmea. Se tuo saamelaisen kansanperinteen ja kulttuurihistorian nykypäivään kaunokirjallisen luonnikkaasti ja vaikuttavasti.

 
Gummerus 2015
286 sivua


 
Toisaalla:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja