Siirry pääsisältöön

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto


Minä maistoin Joenjoen vedestä veren ja raudan maun. Siitä tiesin, että pirkkalaiset olivat matkalla kyläämme ja he olivat jo lähellä. 

Pajulinnun huuto jatkaa Päivi Alasalmen edellisen romaanin, Joenjoen laulun, tarinaa. Eletään vuotta 1525. Soruia on synnyttänyt pirkkalaisen Kaukomielen lapsen ja perustanut perheen Matten kanssa. He eivät saa elää kuitenkaan rauhassa, sillä pirkkalaiset palaavat turkisten ja kullan houkuttelemina. He tuovat mukanaan myös kristinuskon ja Hiesuksen, ”osattomille taivaan valon”, kuten munkki Tuomas asian ilmaisee, vaikka saamelaisilla on vahva luonnonusko ja luonteva yhteys niin ympäröivään todellisuuteen.


Yhteentörmäys pirkkalaisten kanssa on väistämätön ja Soruia on päällikön tyttärenä erityisasemassa. Hän on myös osaltaan syyllinen siihen, että pirkkalaiset ovat löytäneet heidän kylänsä. Soruia saa isältään näkijän sormuksen ja hänen kykynsä lukea enteitä ja aavistaa tulevaa voimistuvat. Hänestä kasvaa näkijä ja tietäjä, vaikka yleensä tämä rooli on avoinna vain miehille. Näkijän taidot kulkevat suvussa ja Soruian isä on perinyt ne omalta isältään.


Saamelaisten luonnon kanssa yhtä oleva elämäntapa ja uskomukset nousevat vahvasti esille, kun Soruia kertoo elämästään. Pääkipuun auttaa, kun nyitään hiuksista ja kurkkutautiin pitää keittää lääkesammakkoa maidossa. Mahtavan luonnon rinnalla ihmisen on kuitenkin pinnisteltävä tosissaan, jotta kyläyhteisö selviää talven ylitse. Oikeastaan ihminen on osa luontoa ja tämä ajatus toistuu romaanissa sekä juonen että kielen ja vertauskuvien tasolla:



Minulle tuli tunne, että vaikka me nyt, juuri tällä ohikiitävällä hetkellä, omistimme kaiken tämän, me jättäisimme tämän muille. Me olimme yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa, niin ylisen kuin alisenkin, eikä meidän hetkeämme voisi kukaan ottaa meiltä koskaan pois. Minä ja Matte olimme samaa kansaa, samaa sukua, samaa verta, ja yhtä luonnon kanssa. Meidät voitaisiin surmata, mutta henkeämme ei voitaisi viedä täältä pois. Kun me kuolisimme, henkemme jäisi yhä vaeltamaan tänne kuten joutsenen henki. - -

Jos pidit Joenjoen laulusta, pidät varmasti Pajulinnustakin. Tämä saamelaissaaga, jonka oletan saavan vielä jatkoa, on ehdottomasti parasta Alasalmea. Se tuo saamelaisen kansanperinteen ja kulttuurihistorian nykypäivään kaunokirjallisen luonnikkaasti ja vaikuttavasti.


 

Gummerus 2015
286 sivua



 

Toisaalla:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Kommentit

  1. Tämä oli hieno ja pidin Joenjoen laulusta ja tästä vielä enemmän.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Antti Tuuri: Rauta-antura

Otava 2012 336 sivua Ihastukseni Antti Tuurin kirjoihin ei ole laantunut sitten Kylmien kyytimiehen (2007). Tämän syksyn uutuus Rauta-antura jatkaa Äitini suku -sarjaa ollen sen kahdeksas, itsenäinen osa.  Rauta-antura johdattaa lukijansa Lapin sotaan ja syksyn 1944 räntäsateisiin: 19-vuotias Heikki Ojala joutuu joukko-osastonsa mukana Tornion taisteluihin ja sieltä saksalaisten perässä kohti pohjoista. Kerronta etenee Tuurille ominaiseen tapaan kronikoiden ja neutraalin toteavasti. Tapahtumia ei kuvailla tai kommentoida laatusanoilla. Veijo Hietala kutsuukin Tuurin kertojaa osuvasti viattomaksi kertojaksi. Tuurin henkilöt ovat tavallisia, historian tapahtumien pyörteisiin ajautuneita ihmisiä, kuin keitä tahansa.   Taisteluita kertojana toimiva Heikki Ojala ei juurikaan kuvaa, mutta sen seurauksia kylläkin: ruumiskasoja, maahan jäätyneitä saksalaisia, poltetun Lapin lohdutonta maisemaa:  Joen takana Ruotsin puolella oli Ylitornion kirkonkylä polttamattoman...

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Like 2013 95 sivua Enpä olisi uskonut, että minä, lyhyestä virsi kaunis -aatteen vankkumaton kannattaja, toivoisin romaanille lisää pituutta. Mutta Hanna Haurun Paperinarujumalalle toivoin, sillä sen intensiivisessä ja kiehtovan mystisessä maailmassa olisi viipynyt mielellään pitempään. Vaan milloinpa kaunokirjallisuutta olisi viivoittimella arvosteltu. Ja vaikka sivuja on vähän, ei sisällön tarvitse olla pientä. Hanna Hauru (s. 1978) on valinnut seitsemännen teoksensa aiheeksi 1960-luvulla Oulussa vaikuttaneen uskonlahkon, heinoslaisuuden . Anu Kaipaisen klassikkoromaani Arkkienkeli Oulussa on niin ikään sivunnut tätä liikettä, kuten myös Annika Nykäsen ohjaama dokumenttielokuva Maailmanloppu alkaa Oulusta . Haurun romaanissa primus motorina toimii puhelu, jonka sihteerinä työskentelevä Laina saa kesken työpäivän Jumalalta:      Langan päästä kuuluu vain kohinaa. Toistan: ”Kaupungintalo, Laina Heinonen”, mutta vieläkään ei kuulu mitään. Olen jo sulkema...

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kuuntelin tätä vuonna 1974 ilmestynyttä romaania osittain äänikirjana ja kuuntelemisesta teki erittäin miellyttävän kokemuksen se, että kirjan lukee näyttelijä Liisamaija Laaksonen , jonka ääni sopii Joenpellon henkilöiden puheenparteen ja kerrontaan erinomaisesti. Nykyään ehkä vähän unohdettu Eeva Joenpelto teki aikanaan mittavan uran kirjailijana. Hänen esikoisromaaninsa Seitsemän päivää ilmestyi vuonna 1946 ja viimeinen teos Uskomattomia uhrauksia vuonna 2000. Neliosainen Lohja -sarjakin oli sekä myynti- että arvostelumenestys. Lohja-sarjaa voisikin pitää vaikkapa Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan edeltäjänä, vaikka tietenkin nämä sarjat edustavat kumpainenkin omaa tyyliään ja aikaansa.   Vetää kaikista ovista alkaa keväästä 1919, jolloin kansalaissota oli vielä monella tavalla läsnä. Kerronnan keskiössä oleva Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, ja hänen vaimonsa Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei ole oikein muuta tekemistä kuin virkka...