Siirry pääsisältöön

Eve Hietamies: Tarhapäivä


Otava 2012
447 sivua
Entä jos vuokrattaisiin elokuva, tehtäisiin popcornia. Tai jos käytäisiin seikkailuretkellä metsässä, otettaisiin aseet mukaan ja etsittäisiin Tyrannosaurus Rex. Otettaisiin pyssyt, miekat ja palomiehen kypärät, sillä eiköhän tämän lähiön porukka ole jo tottunut siihen näkyyn, tuskin ne enää toista kertaa soittaisivat poliisia. Etenkin, jos sinä kantaisit tällä kertaa sitä mustaa, muovista konepistoolia ja yritettäisiin välttää kävelemästä sen palvelutalon pihan poikki.
Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanista (2010) tuttujen Antti ja Paavo Pasasen tarina jatkuu Tarhapäivässä. Antti on jäänyt poikansa yksinhuoltajaksi jo tämän ollessa vasta muutaman päivän ikäinen. Erinäisten tapahtumien seurauksena hän saa huollettavakseen myös ystävänsä Ennin tyttären Tertun. 

Kun elämä yhden viisivuotiaan kanssa on kuilun partaalla tasapainoilemista, niin mitä se onkaan kahden viisivuotiaan kanssa – etenkin jos toinen heistä sattuu olemaan tyttö? Antin, Paavon ja Tertun arki on täynnä kommelluksia ja tilannekomiikkaa. Milloin pyykit kutistuvat, milloin rooliasuun vaivalla askarreltu kissanhäntä muistuttaakin mustaa dildoa. Hietamiehen huumori perustuu pitkälti stereotypioihin ja niiden horjuttamiseen. Erityisen sympaattisena hahmona Hietamies kuvaa Antin tuttavaperheen isän, Reposen, joka työskentelee poliisina huippusalaisissa tehtävissä ja on haka ompelemaan. 


Hilpeyden sekaan kutoutuu myös alakuloisia sävyjä. Lapset kaipaavat äitejään, ja etenkin Paavon suhde psyykkisesti sairaaseen äitiinsä on kimurantti. Jälleen käy toteen se valitettava seikka, että siinä missä fyysisesti loukkaantuneita hoidetaan pitkään ja hartaasti, jäävät mieleltään sairastuneet oman onnensa nojaan.


Kun työnsä ja lapsensa hoitava yksinhuoltajaäiti on jokseenkin normi, esitetään samat asiat hoitava mies usein selviytyjänä ja jopa puolittain sankarina. Onneksi Hietamies välttää sädekehänefektin pitämällä Antin tavallisena miehenä, jolla palaa pinna ja joka ei osaa läheskään aina toimia oikein.


Kaiken kaikkiaan Tarhapäivä on sympaattinen lukuromaani, ja arjen kaoottisuuden kuvaajana Hietamies on osuva ja aidosti hauska. Elämänhallinta osoittautuu taitolajiksi, jossa tärkeimmät avut löytyvät läheltä. Rakkauttakaan ei unohdeta.



Muualla:
Kirjavinkit

Keskisuomalainen 
Kirjanainen

Kommentit

  1. Hei Jaana, kiitos linkityksestä. Hyvin kommentoit tuota sädekehäefektiä, onneksi niin ei käynyt. Pidin tästä ja myös Hietamiehen muistakin teoksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on menny Hietamiehen kirjat jotenkin sivu silmien, mutta aion ehdottomasti lukea häneltä lisääkin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaari Utrio: Vaskilintu

Kaari Utrio (s. 1942) on tehnyt merkittävän uran sekä kauno- että tietokirjailijana, ja vastikään ilmoittanut lopettavansa kirjojen kirjoittamisen. Arvostan häntä erityisesti naisen, lapsen ja perheen historian popularisoijana (esim. Eevan tyttäret , Kalevan tyttäret ja kuusiosainen Familia -sarjan, joka kertoo perheen historiasta Euroopassa). Eila Pennasen Pyhä Bir gitta (1954) on inspiroinut Utriota ryhtymään kirjailijaksi ja nimenomaan historiallisia romaaneja kirjoittavaksi kirjailijaksi. Ollessaan nuorena töissä kirjakaupassa, hän huomasi, että viihdyttävät ja jännittävät kirjat, joissa on päähenkilönä  sekä vankka historiallinen tausta, kiinnostavat lukijoita. Niitä kirjoja ostetaan.  Vaskilintu kuvaa viikinkiajan ja kristillisen ajan taitetta, 1000-luvun Eurooppaa. Päähenkilönä on suomalaisneito Terhen, joka on kaunis ja älykäs - tietenkin. Terhen syntyy hämäläiseen sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun. Hän pitää kaulassaan pientä lintukorua, jossa on taik

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin