Siirry pääsisältöön

Eve Hietamies: Tarhapäivä


Otava 2012
447 sivua
Entä jos vuokrattaisiin elokuva, tehtäisiin popcornia. Tai jos käytäisiin seikkailuretkellä metsässä, otettaisiin aseet mukaan ja etsittäisiin Tyrannosaurus Rex. Otettaisiin pyssyt, miekat ja palomiehen kypärät, sillä eiköhän tämän lähiön porukka ole jo tottunut siihen näkyyn, tuskin ne enää toista kertaa soittaisivat poliisia. Etenkin, jos sinä kantaisit tällä kertaa sitä mustaa, muovista konepistoolia ja yritettäisiin välttää kävelemästä sen palvelutalon pihan poikki.
Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanista (2010) tuttujen Antti ja Paavo Pasasen tarina jatkuu Tarhapäivässä. Antti on jäänyt poikansa yksinhuoltajaksi jo tämän ollessa vasta muutaman päivän ikäinen. Erinäisten tapahtumien seurauksena hän saa huollettavakseen myös ystävänsä Ennin tyttären Tertun. 

Kun elämä yhden viisivuotiaan kanssa on kuilun partaalla tasapainoilemista, niin mitä se onkaan kahden viisivuotiaan kanssa – etenkin jos toinen heistä sattuu olemaan tyttö? Antin, Paavon ja Tertun arki on täynnä kommelluksia ja tilannekomiikkaa. Milloin pyykit kutistuvat, milloin rooliasuun vaivalla askarreltu kissanhäntä muistuttaakin mustaa dildoa. Hietamiehen huumori perustuu pitkälti stereotypioihin ja niiden horjuttamiseen. Erityisen sympaattisena hahmona Hietamies kuvaa Antin tuttavaperheen isän, Reposen, joka työskentelee poliisina huippusalaisissa tehtävissä ja on haka ompelemaan. 


Hilpeyden sekaan kutoutuu myös alakuloisia sävyjä. Lapset kaipaavat äitejään, ja etenkin Paavon suhde psyykkisesti sairaaseen äitiinsä on kimurantti. Jälleen käy toteen se valitettava seikka, että siinä missä fyysisesti loukkaantuneita hoidetaan pitkään ja hartaasti, jäävät mieleltään sairastuneet oman onnensa nojaan.


Kun työnsä ja lapsensa hoitava yksinhuoltajaäiti on jokseenkin normi, esitetään samat asiat hoitava mies usein selviytyjänä ja jopa puolittain sankarina. Onneksi Hietamies välttää sädekehänefektin pitämällä Antin tavallisena miehenä, jolla palaa pinna ja joka ei osaa läheskään aina toimia oikein.


Kaiken kaikkiaan Tarhapäivä on sympaattinen lukuromaani, ja arjen kaoottisuuden kuvaajana Hietamies on osuva ja aidosti hauska. Elämänhallinta osoittautuu taitolajiksi, jossa tärkeimmät avut löytyvät läheltä. Rakkauttakaan ei unohdeta.



Muualla:
Kirjavinkit

Keskisuomalainen 
Kirjanainen

Kommentit

  1. Hei Jaana, kiitos linkityksestä. Hyvin kommentoit tuota sädekehäefektiä, onneksi niin ei käynyt. Pidin tästä ja myös Hietamiehen muistakin teoksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on menny Hietamiehen kirjat jotenkin sivu silmien, mutta aion ehdottomasti lukea häneltä lisääkin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama